Kun tulin sisään, oli vieras jo aikoja sitten toivotettu tervetulleeksi. Seurue oli jo istuutunut illallispöytään, ja laiminlyönnin vuoksi, mikä minua syvästi loukkasi, ei minulle ollutkaan jätetty sijaa. Olin oppinut tuntemaan yhden puolen kotiinpalanneen masterin käytöstavasta, nyt tulisin tutustumaan toiseen. Hän ensinnä huomasi minun sisääntuloni, kun verraten vihaisena seisoin taka-alalla. Hän hypähti seisaalleen.
"Ei, nyt olen varmaankin vallannut kelpo Mackellarin paikan", huusi hän. "John, aseta tähän viereen mr. Ballya varten; hän ei totta tosiaan halua ketään karkoittaa ja teidän pöytänne on riittävän iso."
Voin tuskin uskoa omia korviani, yhtä vähän kuin muitakaan aistejani, kun hän otti minua olkapäistä ja nauraen painoi minut omalle paikalleen; niin iloiselta ja sydämelliseltä kuulosti hänen äänensä. Sill'aikaa kun John asetteli lautasia toiseen paikkaan häntä varten, hän meni isänsä tuolin luo, nojasi siihen ja katsoi vanhukseen, joka kääntyi katsomaan poikaansa. Niin miellyttävää oli tuo heidän toisilleen osoittamansa rakkaus, että minä tunsin halua tarttua päähäni todellakin hämmästyneenä.
Ja sellaisena hän esiintyi koko ajan. Ei ainoatakaan purevaa sanaa, ei yhtään pilkallista ilmettä. Hän oli luopunut kovasta englantilaisesta puhetavastaankin ja puhui nyt suloista skotlantilaismurrettaan, joka itsestään lisää hellien sanojen arvoa, ja vaikka hänen olemuksessaan ilmeni Durrisdeeriemme tavoista suuresti poikkeava hienous ja sulo, oli se kuitenkin kotoista hyvänsuopaisuutta, joka oli meille mieleen, eikä synnyttänyt meissä huonommuuden tunteita. Niin, kaikki mitä hän aterian aikana teki — joi maljani todellakin kohteliaasti, puhutteli ystävällisesti Johnia, taputti isäänsä kädelle, kertoi pieniä huvittavia piirteitä kokemistaan tai viittaili sopivasti menneihin aikoihin — kaikki sopi hänelle hyvin, ja hän itse oli niin komea, ettei voinut oikeastaan kummastella jos vanhan paroonin ja rouvan silmät säteilivät tai jos John itki liikutuksesta pöydässä palvellessaan.
Heti aterian jälkeen nousi rouva vetäytyäkseen omaan huoneeseensa.
"Sitä sinulla ei ollut tapana koskaan ennen, Alison", sanoi hän.
"Nyt se on minulla tapana", vastasi hän, avoimesti valehdellen, "ja sitten minä toivotan sinulle hyvää yötä, James, ja tervetuloa — kuolleista", lisäsi hän. Hänen äänensä oli heikko ja vapisi.
Mr. Henry parka, joka oli näytellyt verrattain ikävää osaa aterian aikana, seurasi asioita tarkemmin kuin koskaan; oli iloinen siitä, että rouva lähti, mutta sittenkin melkein pahoillaan ajatellessaan miksi hän sen teki, ja vihdoin aivan onneton kuullessaan millä lämmöllä hän puhui veljelle.
Minä puolestani katsoin nyt olevani liikaa, ja olin vetäytymäisilläni pois rouvan jälkeen, kun master sen huomasi.
"Hei, mr. Mackellar", sanoi hän, "minun täytyy tuota pitää melkein ystävällisyyden puutteena. Älkäähän menkö, muutenhan otatte tuhlaajapojan vastaan kuin vieraan, ja muistakaa missä — hänen isänsä huoneessa. Istukaa nyt ja juokaa vielä lasi viiniä mr. Ballyn kanssa."