"Niinpä kyllä, mr. Mackellar", sanoi parooni, "meidän ei sovi pitää häntä enempää kuin teitäkään vieraana. Minä olen juuri kertonut pojalleni", lisäsi hän, ja viimeistä sanaa lausuessa hänen ääneensä tuli kuten ennenkin omituinen sointu, "kuinka suuressa arvossa me pidämme ystävyyttänne ja palveluksianne."
Niin ollen minä istuin siellä vaiti niin myöhään kuin muulloinkin ja olisin saanut aivan väärän käsityksen miehen luonteesta, ellei eräs lause olisi selvää selvemmin ilmaissut hänen väärämielisyyttään. Minä kerron sen; lukija voi sitten itse vetää johtopäätöksensä veljesten ensimmäisestä kohtauksesta. Kun mr. Henry istui ja näytti jokseenkin synkeältä, huolimatta siitä, että hän teki kaikkensa pysyäkseen hyvällä tuulella isänsä läsnä ollessa, hypähti master ylös, meni poikki lattian ja taputti veljeänsä olkapäähän.
"No, no, Harry poika", sanoi hän hyvin leveästi, sellaiseen tapaan, jota he lienevät lapsina käyttäneet, "älä sinä sitä sure, että veljesi on tullut kotiin. Kaikkihan on sinun, se on minunkin mielipiteeni ja minä suon sen sinulle mielelläni. Niinpä voisit sinäkin sallia minun istuvan jossakin nurkassa kotilieteni luona."
"Se on liiankin totta, Henry", sanoi hän, ja aivan vastoin tavallisuutta muuttui hänen kasvojensa ilme hyvin teräväksi. "Sinä olet ollut vertauksen vanhempi veli hyvässä mielessä; varo ettet tulisi hänen kaltaisekseen pahassakin."
"Helppo on sälyttää vääryys minun hartioilleni", sanoi mr. Henry.
"Kuka puhuu vääryydestä?" huusi vanha parooni; ankaralta se kuulosti niin lempeän miehen sanomana. "Sinä olet tuhansin kerroin hankkinut itsellesi minun ja veljesi kiitollisuuden; voit olla varma, että sen saat; tyydy siis siihen."
"Niin, Henry, siihen voit luottaa", sanoi master. Minusta näytti mr.
Henryn katseessa olevan jotain villiä, kun hän sen suuntasi veljeensä.
Neljä kysymystä minä usein tein itselleni ja teen vieläkin, ajatellessani koko sitä konnamaista menettelytapaa, jota näitä tapauksia seuranneena aikana käytettiin. Ajoiko miestä siihen erityinen vastenmielisyys mr. Henryä kohtaan? vai sekö, mitä hän piti omana etunaan? vai se pelkkä julmuuden iloko, jota näemme kissassa ja jonka teologit sanovat ilmenevän paholaisessa? vai sekö, mitä hän itse olisi nimittänyt rakkaudeksi? Yleensä epäröin kolmen ensimmäisen selityksen välillä, mutta mahdollista on, että hänen käytöksensä perustana oli hiukan jokaista. Niinpä voisi vastenmielisyys selittää sen, että hän käyttäytyi niin vihaisesti heidän ollessaan kahden kesken; ne edut, joita hän oli tullut valvomaan, selittäisivät hänen peräti toisenlaisen käytöksensä vanhan paroonin läsnäollessa; sama seikka ja lisäksi pieni annos liehakoimishalua hänen intonsa pysyä hyvissä väleissä rouvan kanssa, sekä vihdoin iloitseminen pahuudesta sen itsensä tähden hänen keskeytymättömän, kiihkeän pyrkimyksensä pitämään nämä vastakkaiset menettelytavat erikseen eleillä.
Minäkin jouduin hänen paholaishuviinsa osalliseksi, ensinnäkin sen vuoksi, että aivan avoimesti esiinnyin isäntäni puolella, toiseksi sentähden, että hänelle Pariisiin kirjoittamissani kirjeissä olin usein uskaltanut häntä moittia. Kun olin hänen kanssaan kahden kesken, niin hän pilkkaili minua mitä pahimmin; perheenjäsenten läsnäollessa hän taas oli kovin tuttavallinen ja ystävällinen. Tämä ei ollut ainoastaan itsessään kovin kiusallista ja saattanut minua väärään valoon, siinä oli sitäpaitsi jotakin mitä suurimmassa määrässä loukkaavaa. Minua kiukutti ylenmäärin se, että hän kehtasi olla teeskentelemättä minulle, aivan kuin minä olisin ollut liian alhainen voidakseni tulla todistajana huomioonotetuksi. Mutta se mitä minä kärsin, ei ansaitse lähempää tarkastelua. Minä mainitsen sen tässä vain seurauksensa vuoksi; sen kautta näet minussa syntyi lämpimämpi osanotto mr. Henryn kärsimyksiä kohtaan.
Hänen kannettavakseen raskain taakka lankesi. Kuinka saattoi hän muitten joukossa tyynellä mielellä kestää loukkaavaa puhetta siltä, joka ei koskaan kahden kesken jättänyt käyttämättä tilaisuutta häntä pilkatakseen? Kuinka piti hänen vastata tuon väärämielisen ivaajan hymyyn? Hän oli tuomittu näyttämään jurolta. Hän oli tuomittu olemaan vaiti. Ja jos hän olisi ollut vähemmän ylpeä, jos hän olisi puhunut, kuka olisi silloin luottanut totuuteen? Se juorutyö, joka oli pantu käyntiin, oli tehnyt tehtävänsä: parooni ja rouva voivat joka päivä nähdä, mitä tapahtui; he olisivat voineet vannoa masterin olevan pelkkää hyväntahtoisuutta ja ystävyyttä, mr. Henryn taas mitä mustasukkaisimman ja kiittämättömimmän veljen. Ja miten rumilta tällaiset virheet yleensä näyttänevätkin, mr. Henryssä ne olivat kymmenen kertaa rumempia, sillä kukapa olisi saattanut unohtaa, että masterin henki oli vaarassa ja että hän jo oli menettänyt morsiamensa, arvonimensä ja perintönsä.