"Henry, lähdetkö hiukan ratsastamaan?" kysyi master eräänä päivänä.
Mr. Henry, jota hän on koko aamupäivän kiusaillut, tiuskaisee lyhyesti ja ynseästi: "En."
"Sinä voisit mielestäni toisinaan olla minulle ystävällisempi", sanoo toinen liikuttavan hellästi.
Tämä vain näytteeksi; samantapaisia kohtauksia sattui alinomaa. Oliko siis ihme, että mr. Henryä moitittiin; oliko ihme, että minua suututti siinä määrin, että olin saada sappitulehduksen, niin, että vielä nytkin, asioita ajatellessani, tunnen vereni kiehuvan.
Kieltämättä ajettiin asiaa harvinaisen pirullisella taidolla, niin kavalasti ja yksinkertaisesti, että vastustus oli melkein mahdotonta. Mutta sittenkin täytyy minun yhä ajatella samaa: rouvan olisi pitänyt arvata asian laita; hänen olisi pitänyt paremmin tuntea miehensä luonne; niin monta vuotta kestäneen avioliiton kuluessa hänen olisi pitänyt voida voittaa hänen luottamuksensa. Ja vanha parooni sitten, hän, joka muuten oli niin teräväpäinen herra — missä oli nyt koko hänen huomiokykynsä? Mutta ensinnäkin oli silmäinkääntäjä mestari taidossaan ja olisi voinut pettää taivaan enkelinkin. Toiseksi (mitä rouvaan tulee) olen huomannut, etteivät kutkaan muut ihmiset ole niin kaukana toisistaan kuin aviopuolisot, joiden suhde ei ole oikea. Tuntuu aivan siltä kuin he eivät olisi kuulomatkan päässä tai eivät puhuisi samaa kieltä. Kolmanneksi (mitä molempiin katselijoihin tulee) sokaisi heitä vanha, juurtunut mieltymys masteriin. Ja neljänneksi: se vaara, jossa masterin luultiin (lukija kuulee kohta miksi sanon "luultiin") olevan, vaikutti, että pidettiin vieläkin halpamaisempana häntä ahdistella. Sitäpaitsi master vielä pimitti virheitänsä pitämällä heitä alituisessa levottomuudessa rakkaan henkensä kohtalosta.
Tähän aikaan minä selvimmin näin, mitä hieno käytös merkitsee, ja sain syytä valittaa että itse olin niin juro. Mr. Henry oli pohjaltaan kohtelias ja hieno; kun hän ponnisteli erityisten asianhaarain pakosta, voi hän esiintyä arvokkaasti ja henkevästi, mutta turhaa on kieltää, että häneltä jokapäiväisessä elämässä puuttui ritarillisuudesta aika paljon. Master taas ei voinut ryhtyä mihinkään ilman että se puki häntä. Siten jokainen liike ikäänkuin vahvisti toisen tekemää miellyttävää ja toisen ikävää vaikutusta. Eikä siinä kyllin. Mitä enemmän mr. Henry tunsi olevansa veljensä juoniin kietoutunut ja pyrki niistä pääsemään, sitä naurettavammaksi hän kävi, ja mitä enemmän masteria alkoi huvittaa tuo ilkeä leikki, sitä mieltäkiinnittävämmäksi ja hauskemmaksi tuli hänen olemuksensa. Siten sai juonittelu ravintoa ja vauhtia omien keinojensa laadusta.
Eräs miehen juonista oli käyttää hyväkseen sitä vaaraa, jossa, kuten sanottu, hänen luultiin olevan. Hän kertoi siitä leikillisen hienosti, mikä teki asian vielä liikuttavammaksi. Mr. Henryä vastaan hän käytti sitä julmana ahdistelukeinona. Muistan kuinka hän eräänä päivänä, kun olimme kolmen salissa, osoitti sormellaan väritöntä palasta maalatussa ruudussa. "Tuosta sinun onnenrahasi heitettiin läpi, Jaakoppi", sanoi hän. Ja kun mr. Henry vastaukseksi vain synkästi tuijotti häneen, niin hän lisäsi: "Säästä minua ilkeältä katseeltasi, hyvä kärpänen. Sinä pääset hämähäkistäsi milloin vain tahdot. Minä taidan ynnä psalmistan kanssa sanoa: O, Herra, kuinka kauan? Koska pääsemme niin pitkälle, että sinä annat minut ilmi, sinä omantunnontarkka veljeni? Se on yksi huvittavimmista asioista tässä inhoittavan ikävässä luolassa. Kokeista minä olen aina pitänyt." Mr. Henry yhä vain tuijotteli häneen otsa rypyssä, ja loppujen lopuksi master purskahti nauruun, löi häntä olkapäälle ja sanoi, että hän oli itsepäinen möhkö.
Mutta silloin isäntäni astui askeleen taaksepäin ja minusta hän näytti uhkaavalta. Kenties samoin masterista, sillä en muista hänen sittemmin koskeneen mr. Henryyn. Mutta vaikka hän alati tavalla tai toisella piti puhetta vaarastansa, näytti hänen käytöksensä minusta ihmeen varomattomalta, ja olin uskomaisillani, että hallitus — joka oli luvannut palkinnon hänen päästään — oli vaipunut syvään uneen. En tahdo kieltää, että mieleni teki antaa hänet ilmi. Mutta kaksi seikkaa pidätti minua: ensinnäkin, jos hän siten joutuisi päättämään päivänsä pölkyllä, tulisi hän isänsä ja rouvan muistossa pyhimykseksi julistetuksi; toiseksi: jos jollakin tavoin sekaantuisin asiaan, niin melkein välttämättä osuisivat epäluulot jossakin määrin mr. Henryyn. Meidän vihamiehemme liikuskeli vaan vapaammin kuin ajatella taisi, ja koko seutu jutteli hänen takaisintulostaan, mutta hänen ei käynyt kuinkaan. Niistä mitä erilaisimmista henkilöistä, jotka tiesivät hänen tulleen, ei yhdelläkään ollut rahan tarvetta — kuten minä suutuksissani tapasin sanoa — eikä pienintäkään uskollisuudentunnetta hallitusta kohtaan, joten master kulki siellä ja täällä aivan yhtä tervetulleena kuin mr. Henry — jota kohdannut vanha viha ei vielä ollut hälvennyt, ja paljon turvallisemmin kuin minä, jota salakuljettajat uhkailivat.
Kuitenkin oli olemassa jotain, joka antoi hänelle päänvaivaa. Kerron nyt siitä, koska seuraukset olivat mitä vakavinta laatua. Lukija lienee tuskin unohtanut Jessie Brownia; hän seurusteli ahkeraan salakuljettajain kanssa. Kapteeni Crail itse kuului hänen ystäviinsä, joten naikkonen sai pian tietää mr. Ballyn olevan talossa. Mikäli ymmärrän, ei hän ollut enää pitkiin aikoihin masterista itsestään mitään välittänyt, mutta hänen tavakseen oli tullut sekoittaa hänen nimensä kaikkeen; se oli koko hänen näyttelemisensä perustana, ja nyt, kun master oli tullut kotiin, piti hän velvollisuutenaan myötäänsä maleksia Durrisdeerin lähistöllä. Master pääsi tuskin ulos ovesta häntä tapaamatta.
Kamala naikkonen hän oli ja harvoin selvällä päällä; hän kirkui hurjasti "soreaa poikaansa", lausueli rihkamarunoutta, koettipa, mikäli minulle on kerrottu, heittäytyä masterin kaulaan. Minä myönnän hykerrelleeni käsiäni ajatellessani mitä hän sai sietää; master taas, joka osasi kyllä muita piinata, esiintyi varsin kärsimättömänä. Omituisia kohtauksia sattui talon mailla. Jotkut kertoivat masterin lyöneen häntä kepillä, Jessien taas käyttäneen vanhaa asettaan — kiveä. Varmaa on ainakin, että master kääntyi kapteeni Crailin puoleen saadakseen naisen pois tieltä, ja että kapteeni tavattoman kiivaasti kieltäytyi sitä tekemästä. Loppujen lopuksi Jessie voitti. Hankittiin rahoja; tapahtui kohtaus, jossa ylpeän kavaljeerimme täytyi alistua siihen, että Jessie itkien ja ulvoen häntä suuteli, ja naikkoselle laitettiin oma ravintola jonnekin Solwayhin päin (en muista minne). Hänen ravintolassaan kerrottiin sittemmin käyvän kaikkein pahinta roskaväkeä.