"Häntä ei eroteta", vastasi mr. Henry.
"Sen saat maksaa minulle kalliisti", sanoi master.
"Minä olen jo maksanut niin kalliisti kehnon veljeni", vastasi mr. Henry, "että minulta on pelkokin lopussa. Sinä et voi enää mitenkään minuun iskeä."
"Minäpä näytän, että voin", sanoi master ja meni hiljaa pois.
"Mitä hän vielä keksinee, Mackellar?" huudahti mr. Henry.
"Antakaa minun lähteä", sanoin minä. "Hyvä isäntä, antakaa minun lähteä. Minun tähteni on kurjuus vain Lisääntynyt."
"Tahtoisitteko jättää minut tänne aivan yksin?" kysyi hän.
Meidän ei tarvinnut kauan odottaa uutta hyökkäystä. Tähän asti oli master ollut hyvin varovainen pelissään rouvan kanssa, oli silmiinpistävällä tavalla välttänyt kahden kesken oleskelua, jota seikkaa minä aluksi pidin sopivaisuussyistä johtuvana, mutta nyt arvelen kavalaksi sotajuoneksi. He tapasivat toisensa oikeastaan vain aterian aikana ja silloinkin käyttäytyi master rouvaa kohtaan kuin vanhempi veli. Tähän asti, voi sanoa, ei hän juuri ollut astunut mr. Henryn ja hänen vaimonsa väliin, paitsi siten, että oli salakavalasti ryöstänyt edelliseltä jälkimmäisen suosion. Nyt näyttivät asiat muuttuvan; mutta oliko muutos todellakin kostoa, vai johtuiko se vain siitä, että masterin aika kävi Durrisdeerissa pitkäksi ja hän halusi jotain huvia — sen voi ainoastaan itse paholainen ratkaista.
Nyt hän joka tapauksessa alkoi rouvaa piirittää ja niin viekkaasti hän teki tehtävänsä, että luulen rouvan tuskin sitä huomanneen. Aviomies sai seurata vaieten asian kehitystä. Ensimmäinen piiritysliike johtui (kuten näytti) sattumasta. Puhe sattui, kuten usein ennenkin Ranskassa oleskeleviin pakolaisiin ja johtui siten heidän lauluihinsa.
"Jos teitä nämä asiat huvittavat", sanoi master, "niin tiedän erään, jota aina olen pitänyt erittäin liikuttavana. Ne ovat aivan yksinkertaisia, koristelemattomia säkeitä, mutta ovat sittenkin, kenties sen aseman vuoksi, missä olin, ainaiseksi painuneet sydämeeni. On kuviteltava mielessään, että ne laulaa jonkun maanpakolaisen morsian; ne eivät ehkä niinkään paljon ilmaise hänen todellisia ajatuksiaan kuin sitä, mitä tuo vierailla mailla vaeltava miesparka toivoo hänen ajattelevan." Tässä master huokasi syvään. "Voitte uskoa, että on liikuttavaa kuulla joukon raakoja irlantilaisia — kaikki tavallisia sotamiehiä — virittävän tuollaisen laulun, ja niistä kyyneleistä, jotka vuotavat, voi päättää, kuinka syvästi he sen tuntevat. Näin se kuuluu, isä", sanoi hän, kääntyen viekkaasti kyllä paroonin puoleen, "ja ellen saakaan sitä loppuun asti lauletuksi, niin saatte ajatella, että niin meidän maanpakolaisten käy." Sitten hän alkoi laulaa samaa säveltä, jota olin majurin kuullut viheltävän. Sanat olivat tosin talonpoikaiset, mutta ilmaisivat varsin liikuttavalla tavalla miten tyttö parka kaipaa maan paossa olevaa sulhastaan. Minä muistan vielä yhden säkeistön (tai osan siitä): —