Puen ylleni punaisen hamehen, käyn kerjäten luo oman sulhasen, saa luulla muut minun kuollehen, luo Willyni käyn minä pois, käyn pois…
Hänen laulunsa oli itsessään hyvä, mutta esityksensä vielä parempi. Olen Edinburghissa kuunnellut kuuluisia näyttelijöitä, joiden sana nosti jokaiseen silmään kyynelen; se oli ihmeellistä nähdä, mutta yhtä ihmeellistä oli kuulla, kuinka master käytteli tätä pikku ballaadia ja kuuntelijoitaan kuin soittokonetta, jota hän täydellisesti hallitsi, kuinka hän toisinaan oli kokoon lyyhistymäisillään, toisinaan taas näytti voittavan murheensa, niin että sanat ja sävelet tuntuivat pursuvan hänen omasta sydämestään ja omasta menneisyydestään ja olevan aiotut rouvan kuultaviksi eikä kenenkään muun. Hänen taitonsa meni vielä pitemmälle; kaikki esitettiin niin kevyesti ja hienosti, että tuntui mahdottomalta epäillä hänen ensinkään toimivan tarkoituksella, ja olisi voinut vannoa, ettei hän suinkaan yrittänyt näyttää liikutetulta, vaan päinvastoin koetti liikutustaan salata. Kun laulu oli loppunut, istuimme me kaikki hetken vaiti; hän oli valinnut iltahämärän, ettei voinut nähdä vieressäistujan kasvoja, mutta tuntui siltä kuin emme olisi uskaltaneet hengittää; vanha parooni vain ryähti. Laulaja liikahti ensinnä; hän nousi äkkiä sanaa sanomatta paikaltaan ja meni salin toiseen päähän, missä mr. Henry tapasi pysytellä, ja astuskeli siellä edestakaisin. Siellä me ajattelimme hänen voittaneen viimeisenkin liikutuksensa, sillä pian hän palasi ja alkoi tavallisella äänellään laajasti selitellä irlantilaisten kansallisluonnetta, (jota aina kuvailtiin väärin ja jota hän otti puolustaakseen) ja ennenkun kynttilät kannettiin sisään, istuimme me jo juttelemassa totuttuun tapaan. Mutta vielä silloinkin näyttivät rouvan kasvot minusta hieman kalpeilta, ja mainittava on, että hän melkein heti vetäytyi huoneeseensa.
Seuraava merkki oli ystävyys, jonka tuo paholainen solmi viattoman miss Katarinan kanssa. He kävelivät aina käsi kädessä ja istuessa kiipeili tyttö hänen polvillaan. Kuten kaikilla hänen pirullisilla juonillaan, oli tälläkin vaikutuksia moneen suuntaan; mr. Henrylle oli viimeinen isku nähdä oma lapsensa nostettuna häntä vastaan. Se teki hänet kovasydämiseksi viatonta pienokaista kohtaan, mikä taas alensi häntä vieläkin alemmaksi vaimon silmissä, ja vihdoin se liitti rouvan ja masterin lähemmin toisiinsa. Tämän johdosta heidän suhteensa kävi päivä päivällä vapaammaksi. Siitä kehittyi nopeasti kävelyretkiä rannan pensaistoon, jutteluhetkiä lehtimajassa ja kaikenlaista tutunomaista yhdessäoloa. Rouvan kävi varmaankin kuten monen muun kunnon naisen; hän tiesi omantuntonsa puhtaaksi, mutta hänen oli kuitenkin samalla pakko katsella hiukan läpi sormiensa. Niinkin tylsä huomioittentekijä kuin minä saattoi selvästi havaita, että hänen mieltymyksensä oli hellempää laatua kuin sisaren. Hänen äänensä sointi aaltoili entistä enemmän, hänen silmänsä loistivat lempeyttä; hän oli ystävällisempi kaikille, mr. Henrylle, vieläpä minullekin; hän näytti uivan hiljaisessa, kaihoisessa onnentunteessa.
Minkälaista tuskaa tämä katseleminen tuottikaan mr. Henrylle! Ja kuitenkin oli, kuten kohta saamme nähdä, sen ansio, että vihdoinkin vapauduimme tuskistamme.
Masterilla ei ollut Durrisdeerissa oleskellessaan mitään hienompaa tarkoitusta (miten hän sitä koristelikaan) kuin rahojen kiskominen. Hän suunnitteli matkaa Ranskan Intiaan onnen etsintään, kuten ritari de Burke oli meille kirjeessään kertonut, ja siihen tarvittavaa summaa hän oli tullut hakemaan. Se merkitsi selvää perikatoa muille perheenjäsenille, mutta uskomattomassa puolueellisuudessaan parooni aina vaati, että hänen pyyntöönsä oli suostuttava. Perhe oli nyt niin vähälukuinen (todellisuudessa kuului siihen ainoastaan isä ja kaksi poikaa), että sopi jakaa perintötila ja ottaa kukin osuutensa. Tähän pakotettiin nyt mr. Henry suostumaan, aluksi vihjausten avulla, sitten suoraan pakottamalla. Olen vallan varma siitä, että hän ei koskaan olisi asiaan myöntynyt, elleivät olosuhteet olisi olleet niin tuskalliset. Ellei hän niin intohimoisesti olisi toivonut veljeään pois, ei hän koskaan olisi toiminut vastoin vakaumustaan ja talon vanhoja tapoja. Joka tapauksessa hän möi suostumuksensa heille kalliisti, puhui suunsa puhtaaksi ja kuvaili asian sen omilla, häpeällisillä väreillä.
"Muistakaa", sanoi hän, "että tämä on rikos poikaani kohtaan, jos minulla joskus on sellainen."
"Luultavaa ei ole, että saat", sanoi parooni.
"Jumala tiesi", vastasi mr. Henry. "Ja ottaen huomioon sen väärän suhteen missä olen veljeeni, sekä sen, että te olette herrani ja isäni, jolla on oikeus käskeä, kirjoitan minä tämän asiakirjan alle. Mutta erään asian sanon sitä ennen: tähän on minut pakotettu epähienolla tavalla, ja kun te, herra isäni, ensi kerran tunnette halua vertailla molempia poikianne, pyydän teitä muistamaan mitä minä olen tehnyt ja mitä hän. Tuomittakoon meitä tekojemme mukaan."
En ole koskaan nähnyt ketään niin tuskallisten tunteitten vallassa kuin vanha parooni oli; vaikka hänen kasvonsa jo olivat vanhuuden rypistämät, lensi hän aivan punaiseksi. "Minusta ei hetki näytä sopivasti valitulta syytösten tekemistä varten, Henry", sanoi hän. "Se vähentää jaloutesi arvoa."
"Älkää erehtykö, herra isäni", sanoi mr. Henry, "minä teen tämän rikoksen tottelevaisuudesta teitä kohtaan, enkä mistään jalomielisyydestä."