"Vieraitten läsnäollessa…", alkoi parooni, vieläkin tuskallisemmassa tilassa.
"Täällä ei ole ketään muuta kuin Mackellar", sanoi mr. Henry; "hän on minun ystäväni. Ja koska te, herra isäni, ette lue häntä vieraaksi kaikkina niinä kertoina, joina te minua moititte, olisi liian ankaraa, jos minä pitäisin häntä sellaisena, kun kerrankin puolustaudun."
Luulenpa melkein, että parooni olisi muuttanut mieltään, ellei master taas olisi ollut varuillaan.
"Henry kulta", sanoi hän, "sinä pysyt aina meistä parhaimpana. Karski kyllä olet, mutta rehellinen sielu! Olisinpa minä veroisesi!"
Tämä suosikin jalomielisyyden todistus sai paroonin luopumaan epäröimisestään ja asiakirja kirjoitettiin valmiiksi.
Kohta kun asia saatiin järjestykseen, myytiin Ochxerhallin maa-ala melko lailla alle arvonsa, ja rahat maksettiin verenimijällemme, joka ne lähetti yksityistä tietä Ranskaan. Niin hän ainakin sanoi; jälkeenpäin olen alkanut epäillä, että asia ei ehtinyt niin pitkälle. Nyt oli mies siis onnistunut tarkoituksessaan; hän oli jälleen täyttänyt taskunsa kullallamme; mutta sittenkään emme me saavuttaneet mitä olimme toivoneet tehdessämme tämän uhrauksen: vieras pysytteli yhä Durrisdeerissa. Tietämätöntä on, oliko se ilkeyttä, vai johtuiko se siitä, ettei ollut vielä tullut aika, jolloin hän lähtisi Intiaan onneaan etsimään, vai toivoiko hän ehkä suunnitelmainsa rouvaan nähden johtavan tuloksiin, vai oliko hänellä sellainen määräys hallitukselta. Durrisdeerissa hän vain yhä oleili, viikon toisensa jälkeen.
Lukija kai huomasi sanat: oliko hänellä sellainen määräys hallitukselta; tähän aikaan näet miehen häpeällinen salaisuus alkoi tulla ilmi.
Ensimmäisenä viittasi siihen eräs alustalaisemme, joka huomautteli masterin luonamme viipymisestä ja vielä enemmän hänen turvallisuudestaan. Tämä talonpoika oli jakobiitti mieleltään ja oli menettänyt pojan Cullodenin tappelussa, joten hän katseli asiaa arvostelevammin kuin muut. "On eräs seikka", sanoi hän, "jota minä pidän varsin omituisena, nimittäin hänen tulonsa Cockermouthiin."
"Cockermouthiin?" kysyin minä ja muistin äkkiä alun pitäen ihmetelleeni, että mies niin pitkän matkan jälkeen astui maihin täysissä juhlatamineissa.
"Sinnepä juuri", vastasi talonpoika, "sieltä kapteeni Crail hänet otti laivalleen. Te luulitte hänen tulleen suoraan Ranskasta meritse, ja niin luulimme mekin."