"Kyllä", sanoi mr. Henry, yhä silmäillen kirjettä, "minä ajattelen vain sanoja, joita käytit. Sanoit sen tapahtuneen aivan äskettäin."
Näin me saimme todistuksen voitostamme ja mitä selvimmän todistuksen paroonin uskomattomasta kärsivällisyydestä; hän näet nytkin asettui puolustamaan suosikkiaan paljastumiselta.
"Minusta tuntuu, Henry", sanoi hän niin kiihkeästi, että oli oikein ikävä kuulla, "minusta tuntuu kuin olisi turhaa pohtia asiaa kauemmin sinne ja tänne. Me olemme kaikki iloisia kuullessamme veljesi olevan turvassa, ja kiitollisina alamaisina teemme parhaiten, jos juomme armollisen kuninkaan maljan."
Siten master pelastui. Mutta hänen oli ainakin ollut pakko ruveta puolustusasemaan ja hän oli siinä hävinnyt. Se mielenkiinto, jota hänen persoonallinen turvattomuutensa oli hänelle vaatinut, oli näet häneltä riistetty kaikkien nähden. Parooni tiesi nyt sisimmässään, että hänen suosikkinsa oli hallituksen vakooja, ja rouva (miten hän muuten jutun käsittikään) oli silmiinpistävän kylmä paljastettua romantista sankaria kohtaan. Niinpä on parhaimmassakin petoksen kohottamassa rakennuksessa jokin heikko kohta, johon iskemällä kaikki kukistuu. Ellemme olisi tehneet onnellista iskuamme ja horjahuttaneet epäjumalankuvaa, kuka tietää miten meidän lapuksi olisi käynyt?
Ja sittenkin näytti silloin vielä siltä, kuin emme olisi saaneet mitään toimeen. Parin päivän kuluessa hän oli hävittänyt kaikki tappion jäljet ja oli kaikesta päättäen yhtä suuressa arvossa kuin konsanaan. Mitä parooni Durrisdeeriin tulee, oli hän kokonaan vajonnut puolueellisuuteensa; se ei ollut niinkään suuressa määrin rakkautta — joka on toimiva voima — kuin hänen muitten kykyjensä heikontumista ja tylsymistä, ja anteeksiantavaisuus (käyttääksemme niin jaloa sanaa) vuosi hänestä pelkän heikkouden tähden kuten vanhuksen kyynelet. Rouvan laita oli toinen, ja taivas yksin tietää, mitä master osasi hänelle sanoa ja kuinka hän poisti rouvassa syntyneen halveksimisen. Pahinta hellissä tunteissa on se, että ääni saattaa tulla tärkeämmäksi kuin sanat ja puhuja tärkeämmäksi kuin hänen puheensa. Mutta jonkinlaisen anteeksipyynnön master lienee keksinyt, tai oli hänen ehkä jollakin juonella onnistunut vääntää tämä paljastus vielä edukseen. Kun näet tuota kylmää suhdetta oli kestänyt jonkun aikaa, näyttivät heidän välinsä muuttuvan arveluttavammiksi kuin koskaan ennen. Nyt he olivat lakkaamatta yksissä. Kaikki se moite, minkä tuo onneton nainen minulta saa, voidaan lukea puoleksi tahallisen sokeuden ansioksi, mutta sittenkin on vakaumukseni, että hän viimeisinä aikoina leikki kovin varomattomasti tulella, ja olkoonpa että siinä asiassa erehdyn tai en, on varmaa ja sinänsä riittävää, että mr. Henry oli samaa mieltä. Isäntä parka istui päiväkaudet kammarissani niin kurjan näköisenä, etten koskaan uskaltanut hänelle puhua, ja kuitenkin täytyy minun otaksua, että hän löysi lohdutusta pelkästä läsnäolostani ja siitä, että tiesi minun kärsivän kanssaan. Toisinaan me juttelimmekin varsin omituisella tavalla; ei koskaan mainittu yhtään nimeä eikä viitattu mihinkään erityiseen seikkaan, ja kuitenkin me molemmat ajattelimme samaa ja tiesimme toistemme mietteet. On ihmeellistä kuinka taitavasti osasimme menetellä; puhuimme tuntikaudet jostakin, sitä mainitsematta tai siihen edes viittaamatta. Muistan miettineeni, olisiko ehkä sentapaisen kyvyn ansio, että master voi ahdistella rouvaa päivät pääksytysten hänen koskaan peljästymättä olemaan varuillaan.
Todistukseksi siitä, miten hullusti mr. Henryn asiat olivat, mainitsen minä muutamia sanoja, jotka hän lausui helmikuun 26 päivänä vuonna 1757 (jota päivää en eräistä syistä voi koskaan unohtaa). Oli kolea, takatalven sää, ilma oli tyyni ja purevan kylmä, kaikkialla lepäsi härmää, taivas oli matala ja harmaa, meri lepäsi mustana ja mykkänä. Mr. Henry istui aivan tulisijan luona ja puheli tapansa mukaan siitä, kuinka "pitäisi tehdä jotakin", olisiko "viisasta tarttua asiaan", ja hautoi muita samanlaisia yleisiä mietteitä, joille me kumpikin annoimme erikoismerkityksen. Minä seisoin ikkunassa katsellen ulos, kun samassa kulki ohi tuo eroamaton kolmiyhteys, master, rouva ja miss Katarina. Lapsi juoksenteli edestakaisin, pakkassään elähyttämänä. Master kuiskaili aivan rouvan korvaan; pitkänkin matkan päästä käsitti hänen pirullisesti lumoavan sulonsa. Rouva kulki pää alaspäin, kiintyneenä yksinomaan hänen puheensa kuunteluun. Nyt minä unohdin arkuuteni ja sanoin:
"Teidän sijassanne, mr. Henry, puhuisin asiasta paroonille."
"Kunnon Mackellar", vastasi hän, "te ette huomaa asemani heikkoutta. Minä en voi ilmaista niin alhaisia ajatuksia kellekään — kaikkein vähimmin isälleni; se halventaisi minua vain entistä enemmän. Asemani on heikko", jatkoi hän, "siitä syystä, että olen se, mikä olen; en voi tekeytyä rakastettavaksi. Heidän kiitollisuutensa minulla on, niin he sanovat kaikki, ja siinähän sitä onkin omaisuutta! Mutta itse asiassa minä en merkitse heille mitään, he eivät jaksa ollenkaan pitää minua ajatuksissaan. Siinä minun köyhyyteni!" Hän nousi seisaalleen ja kohensi tulta. "Mutta muutettava se asia on jollakin keinoin, Mackellar", sanoi hän ja kääntyi äkkiä puoleeni, "joku keino on keksittävä. Minä olen kärsivällinen — liiaksikin — liiaksikin. Minä alan halveksia itseäni. Ja toisaalta, minä en koskaan ennen ole ollut tällaisessa verkossa." Hän vaipui jälleen mietteisiinsä.
"Älkää kadottako rohkeuttanne", sanoin minä. "Asia selviää itsestään."
"Siitä on pitkä aika kun olen tuntenut vihaa", sanoi hän. Tuo lause sopi niin huonosti minun viimeisiin sanoihini, etten voinut ajatuksenjuoksua ollenkaan seurata.