VIIDES LUKU.
Yö helmikuun 28:tta päivää vasten vuonna 1757.
Saman päivän iltana master lähti pois. Hän oli poissa suuren osan seuraavaakin päivää, kohtalokasta 27:ttä; mutta missä hän oli ollut ja mitä puuhaillut, siitä emme huolineet ottaa selkoa, ennenkuin seuraavana päivänä. Jos olisimme sen tehneet ja sattuneet saamaan selkoa, olisi kaikki voinut käydä toisin. Mutta kun kaikki mitä teimme, tehtiin sitä tietämättä ja on sen jälkeen arvosteltava, niin kerron tapaukset sellaisina kuin ne meille ilmenivät ja jätän sen, mitä myöhemmin saimme tietää, tuonnemmaksi, ajallaan kerrottavaksi. Nyt minä näet olen tullut yhteen kertomukseni synkimmistä kohdista ja on minun toivottava lukijan myötätuntoa isännälleni.
Koko 27:nnen päivän vallitsi rajusää; oli purevan kylmä; ihmiset kulkivat ulkona höyryten kuin savupiiput; salin suuri takka oli täynnä puita; muutamia muuttolintuja, jotka jo olivat uskaltaneet luoksemme pohjoiseen, kokoontui talon ikkunoihin, tai hypähtelivät ne viluissaan paleltuneella pihamaalla. Päivällisaikaan valaisi jokunen auringonsäde kaunista pakkasmaisemaa valkoisine kukkuloineen ja metsineen; Crailin kutteri näkyi odottamassa suotuisaa tuulta Craig Headin luona, ja savu nousi suorana pylväänä kaikkien talojen ja mökkien savupiipuista. Yön tullen taivas peittyi pilveen; oli pimeä, ilma tyyni ja katkeran kylmä; mitä ilkein yö, kammottaviin tapauksiin sopiva.
Rouva vetäytyi aikaisin huoneeseensa, kuten hänellä nykyään oli tapana. Viime aikoina me olimme tottuneet viettämään iltoja korttia pelaamalla — uusi todistus siitä, että vieraamme oli väsymäisillään Durrisdeerin elämään. Kauan emme olleet istuneet, ennenkuin vanha parooni hiljaa vetäytyi pois paikaltaan tulen luota ja hävisi sanaa sanomatta makuusuojaansa. Me kolme, jotka nyt olimme jääneet jäljelle, emme huolineet osoittaa toisillemme erityistä rakkautta emmekä kohteliaisuuttakaan; kukaan meistä ei olisi toisen vuoksi jatkanut ilta-istuntoa, mutta tavan voimasta ja sentähden, että kortit juuri olivat jaetut, me jatkoimme pelin pelaamista. Minun on lisättävä, että istuimme myöhäiseen, ja vaikka parooni oli lähtenyt tavallista varhemmin, kävi kello sentään jo yhtä ja talon väki oli kauan ollut unen helmoissa. Sekin on lisättävä, että vaikka en ole koskaan nähnyt masteria päissään, oli hän nyt juonut paljon viiniä ja oli ehkä (vaikk'ei sitä huomannut) hiukan lämmennyt.
Miten hyvänsä, mutta nyt tapahtui hänessä taas tuollainen äkkinäinen muutos. Kohta kun ovi oli sulkeutunut paroonin jälkeen, siirtyi hän ääntänsä vähääkään vaihtamatta tavallisesta kohteliaasta puheesta mitä loukkaavimpaan sanatulvaan.
"Henry kulta, sinun vuorosi", oli hän juuri saanut sanotuksi ja jatkoi: "on todellakin varsin merkillistä, että sinä ilmaiset moukkamaisuutesi niinkin viattomassa asiassa kuin korttipelissä. Sinä pelaat, Jaakoppi, aivan kuin suutari tai kapakassa istuva merimies. Sama kömpelyys, sama pikkumainen saituus, cette lenteur d'hébeté qui me fait rager — ihmeellistä että minulla pitää olla tuommoinen veli. Itse 'Vältä varvastakin' on toki hiukan elämään päin, kun hänen panoksensa on vaarassa, mutta sinun kanssasi käy pelaaminen niin inhoittavan ikäväksi, etten voi sitä sanoin selittää."
Mr. Henry katseli yhä korttejaan, aivan kuin harkiten, miten pelaisi; mutta hänen ajatuksensa olivat toisaalla.
"Armias Luoja, eikö hän koskaan pääse valmiiksi?" huusi master. "Quel lourdeau! Mutta turhaahan on sinua vaivata ranskalaisilla lauselmilla; suotta ne ovat semmoiselle tyhmyrille kuin sinä. Lourdeau, rakas veljeni, se on sama kuin möhkö, tuhrus, pässinpää, mies, jossa ei ole sulon, notkeuden, reippauden jälkeäkään; aivan kykenemätön tekemään minkäänlaista vaikutusta, aivan vailla luontaisia lahjoja; sellainen, jollaisen voit nähdä jos haluat, kun kurkistat kuvastimeen. Omaksi hyödyksesi minä tämän sanon, sen vakuutan, ja sitäpaitsi, sinä Varvas" — tässä hän kääntyi minuun pidätetyin haukotuksin — "on yksi huveistani tässä hirvittävän ikävässä paikassa paistaa teitä ja teidän herraanne kuten kastanjoita tulessa. Teistä minä aina kovasti nautin, sillä minä huomaan aina, että haukkumanimenne (joka tosiaan on jokseenkin moukkamainen) antaa teille vatsanväänteitä. Mutta toisinaan minulla on enemmän vaivaa tuosta veikosta, joka nyt on nukahtanut korttiensa ääreen. Etkö älyä, Henry, kuinka hyvin se sana sopii, jonka äsken sinulle selitin? Katsohan nyt, tässä yksi esimerkki. Huolimatta kaikista oivallisista ominaisuuksistasi, jotka ilolla tunnustan, en ole vielä koskaan tavannut naista, joka ei olisi pitänyt minua parempana — enkä liioin", jatkoi hän, mitä kissamaisimman harkitusti, "niin, en liioin ketään, joka ei yhä pitäisi minua parempana."
Mr. Henry laski kortit kädestään. Hän nousi aivan hiljaa paikaltaan, ja näytti siltä, kuin hän olisi koko ajan ollut syvissä mietteissä. "Sinä pelkuri!" sanoi hän tyynesti, aivan kuin itsekseen. Ja pitämättä ollenkaan kiirettä ja ilman erityistä kiivastumista hän löi masteria vasten suuta.