"Hyvät herrat", sanoin minä, "saatte hävetä kumpikin. Olette saman äidin lapsia ja aiotte nyt turmella sen elämän, jonka hän teille antoi."
"Kyllä, Mackellar", sanoi mr. Henry, samaan täysin rauhalliseen tapaan, jolla hän oli koko ajan esiintynyt.
"Mutta minä estän sen", sanoin minä. Mitä nyt seuraa, on tahrapilkku elämässäni. Viime sanoja saneessani näin masterin kääntävän miekkansa kärjen rintaani kohti; valo välkähti terässä, minä nostin käteni ylös ja putosin polvilleni lattialle hänen eteensä. "Ei, ei", huusin minä aivan kuin pieni lapsi.
"Hänestä ei ole sen suurempaa vaivaa", sanoi master. "On hyvä, että on yksi pelkurikin talossa."
"Meillä pitää olla jonkunlainen valaistus", sanoi mr. Henry, aivan kuin ei mitään keskeytystä olisi ollutkaan.
"Tuo tutisija voi tuoda pari kynttilää", sanoi master.
Olkoon häpeäkseni sanottu, että olin vielä niin kovin tuon paljaan miekan häikäisemä, että tarjouduin kantamaan lyhtyä.
"Emme me tarvitse mitään l-l-lyhtyä", sanoi master, minua matkien. "Siellä ei käy tuulen henkeäkään. No, ylös vain, ota pari kynttilää ja käy edellä. Minä tulen heti jäljessä tämän kanssa", — samassa hän leikki miekallaan.
Minä otin kynttilät ja kävin heidän edellänsä. Antaisin oikean käteni, jos ne askelet olisivat ottamatta; mutta pelkurihan ei ole muuta kuin yksinkertaisesti orja, ja vielä mennessämmekin löivät hampaani loukkua. Master oli puhunut totta: ei tuulen henkäystäkään, ilma oli sakoontunut kovaksi, tyyneksi hallasääksi, ja meidän käydessämme eteenpäin kynttiläin valossa lepäsi pimeys kattona päittemme päällä. Ei puhuttu sanaakaan; ei kuulunut muuta ääntä kuin askeltemme narske kylmettyneellä polulla. Yökylmä valahti ylitseni kuin jäinen vesi, joten ei pelko yksin minua järisyttänyt; toverini taas, jotka olivat paljain päin kuten minäkin ja juuri tulleet lämpimästä salista, eivät näyttäneet lämmön vaihdosta edes huomaavan.
"Tässä on paikka", sanoi master. "Pane kynttilät maahan."