"Se on haavoittunut sisäpuolelta pitkin pituuttaan", sanoin minä.
"Sitä minäkin", sanoi hän ja kääntyi selin.
Minä avasin kaatuneen vaatteet; sydän oli aivan hiljaa, ei sykkinyt vähääkään.
"Jumala meitä armahtakoon, mr. Henry!" sanoin minä. "Hän on kuollut."
"Kuollut?" kertasi hän tylsänlaisesti, mutta sitten kovemmalla äänellä:
"Kuollut? Kuollutko?" ja äkkiä hän heitti verisen miekkansa maahan.
"Mitä nyt teemme?" kysyin minä. "Tulkaa järkiinne, herra; nyt on liian myöhäistä; tulkaa järkiinne."
Hän kääntyi jälleen ja tuijotti minuun. "Voi, Mackellar!" sanoi hän ja kätki kasvonsa käsiinsä. Minä tartuin hänen nuttuunsa. "Jumalan tähden, teidän pitää olla rohkea nyt!" sanoin minä. "Mitä me teemme?"
Hän otti kätensä kasvoiltaan, ja minä näin hänen tuijottavan tyhjään ilmaan. "Teemme!" sanoi hän. Samassa hänen katseensa osui elottomaan ruumiiseen ja hän huusi "voivoi!" vieden kättänsä otsalle aivan kuin vasta nyt olisi muistanut jotakin. Sitten hän kääntyi poispäin ja alkoi juosta taloa kohti omituisesti kompastellen.
Minä seisoin hetkisen mietteisiin vaipuneena, mutta sitten minusta tuntui, että minun kumminkin piti etupäässä huolehtia eloon jääneestä. Juoksin hänen jälkeensä ja jätin kynttilät seisomaan kohmettuneelle maalle. Niitten valoon puitten alle jäi kaatunut makaamaan. Minä sain juosta kuinka nopeasti tahansa, mr. Henry oli edellä ja oli jo ehtinyt sisään saliin asti. Sieltä minä hänet tapasin tulen äärestä; hän piteli taasen käsiä silmillään ja värisi siinä seisoessaan koko mies.
"Mr. Henry, mr. Henry", sanoin minä, "tästä syntyy onnettomuus meille kaikille."