"Mitä minä olen tehnyt?" huusi hän ja katsoi minuun. Kasvojen ilmettä minä en koskaan unohda. "Kuka kertoo siitä vanhukselle?" kysyi hän.
Nuo sanat sattuivat sydämeeni; mutta siinä ei ollut aikaa osoittaa hellämielisyyttä. Menin ja kaasin hänelle lasin konjakkia. "Juokaa", sanoin minä, "juokaa se pohjaan asti." Pakotin häntä kuin pientä lasta sitä nielemään, ja kun olin aivan yökylmän läpitunkema, kaasin itsellenikin.
"Meidän on pakko se ilmaista, Mackellar", sanoi hän. "Me emme voi olla sitä sanomatta." Äkkiä heittäytyi hän tuolille — vanhan paroonin istumasijalle takan ääreen — ja puhkesi kyynelettömään nyyhkytykseen.
Tämä oli kamalan masentavaa; mr. Henrystä ei siis ollut apua.
"No niin", sanoin minä, "jääkäähän tänne, minä teen mitä on tehtävä."
Sitten otin kynttilän käteeni ja lähdin vaeltamaan pimeässä talossa. Oli aivan hiljaista. Toistaiseksi ei kukaan ollut mitään huomannut, ja minun harkittavanani oli nyt, kuinka johtaisin asiaa yhtä salaperäisesti edelleen. Ei ollut aikaa olla liiaksi turhantarkka; avasin siis koputtamatta rouvan makuuhuoneen oven ja astuin rohkeasti sisään.
"On tapahtunut onnettomuus!" huusi hän ja nousi istumaan.
"Rouva", sanoin minä, "minä menen jälleen ulos käytävään; pukeutukaa niin nopeasti kuin voitte. Teillä on nyt paljon tekemistä."
Hän ei pidättänyt minua kyselyillä; ei minun myöskään tarvinnut kauan häntä odottaa. Ennenkuin ehdin vähääkään miettiä, mitä hänelle sanoisin, oli hän jo ovella ja viittasi minua sisään.
"Rouva", sanoin minä, "ellette te kykene osoittamaan suurta rohkeutta, täytyy minun heti sanoa hyvästi; sillä ellei kukaan auta minua tänä yönä, on Durrisdeerin huone hukassa."