"En minä ole pelokas", sanoi hän hymyillen surullisesti ja ikävästi, mutta samalla varsin rohkeasti.
"On tapahtunut kaksintaistelu", sanoin minä.
"Kaksintaistelu?" kertasi hän. "Kaksintaistelu? Henryn ja —"
"Ja masterin välillä", sanoin minä. "On kauan kärsitty asioita, asioita, joista te ette tiedä mitään, joita te ette uskoisi, jos niistä kertoisin — ja ne on kestetty kärsivällisesti. Mutta tänä yönä se kävi mahdottomaksi, ja kun hän häpäisi teitä —"
"Odottakaahan", keskeytti hän. "Hän? Kuka hän?"
"Hyvä rouva!" huusin minä katkeruuteni puhjetessa esiin. "Voitteko te kysyä niin? Sitten lienee minun pakko etsiä apua muualta; täältä en sitä saa."
"En ymmärrä, miten olen teitä loukannut", sanoi hän. "Antakaa anteeksi.
Älkää pitäkö minua jännityksessä kauempaa."
Mutta minä en vielä uskaltanut kertoa sitä hänelle, minä en häneen vielä oikein luottanut; ja epävarmuuden synnyttämä voimattomuuden tunne sai minut melkein vihaisesti puhuttelemaan vaimo parkaa.
"Rouva", sanoin minä, "kysymys koskee kahta miestä; toinen on teitä häpäissyt ja te kysytte kumpi. Minä autan teitä itseänne vastaamaan. Toisen kanssa te olette ollut yksissä myöhään ja varhain; onko toinen teitä siitä moittinut? Toiselle olette aina ollut ystävällinen, toiselle — niin totta kuin Jumala meidät näkee ja tuomitsee — ette aina; mutta onko hänen rakkautensa teihin koskaan ehtynyt? Nyt, tänä yönä, on toinen noista miehistä sanonut toiselle minun, palkatun vieraan läsnäollessa, että te olette häneen rakastunut. Ennenkuin sanon sanaakaan lisää, saatte itse vastata kysymykseenne: kumpi se oli? Toiseenkin saatte vastata: kun loppu on tällainen kammottava, kenen on syy?"
Hän tuijotti minuun aivan kuin soaistuna. "Hyvä Jumala!" huudahti hän ensin aivan kuin huomaamattaan ja kuiskasi sitten itsekseen: "Laupias Jumala! — Mackellar, minä pyydän, minä rukoilen teitä, mitä pahaa on tapahtunut?" huudahti hän taas kohta. "Minä olen nyt valmistunut; minä voin kuulla kaikki."