"Ette te saa sitä kuulla", sanoin minä. "Mitä lieneekään tapahtunut, teidän on ensin sanottava, että se oli teidän tähtenne."
"Voi-voi", huusi hän käsiään väännellen, "tuo mies tekee minut hulluksi! Ettekö voi olla ajattelematta minua?"
"En minä teitä ollenkaan ajattele, ajattelen vain rakasta herra parkaani", huusin minä.
"Voi-voi", huusi hän käsi sydämellään, "onko Henry kuollut?"
"Älkää puhuko niin ääneen", sanoin minä. "Ei, toinen."
Minä näin hänen heiluvan kuin puunlatvan tuulessa, käännyin poispäin ja tuijotin lattiaan. En tiedä teinkö sen siksi, etten uskaltanut häneen katsoa, vai siksikö, että häntä säälin. "Niin, se on kamala sanoma", sain vihdoin sanotuksi, kun olin alkanut käydä rauhattomaksi hänen vaitiolonsa vuoksi, "ja sitä enemmän rohkeutta pitää teidän ja minun osoittaa, jotta huoneemme pelastuu." Hän ei vastannut vieläkään. "Onhan miss Katarinakin olemassa", lisäsin minä. "Ellemme me korjaa tätä asiaa, saa hän periä häpeää."
En tiedä saiko lapsen muisto vaiko pelkkä sana "häpeä" hänet tajuihinsa; varmaa on, että heti kun olin tämän sanonut, tuli hänen huuliltaan ääni, jonka laista en ole koskaan kuullut; tuntui siltä kuin hän olisi ollut kallion alle hautaantunut ja koettanut sitä vierittää päältään. Seuraavana hetteenä hän taas voi vähän puhua.
"Se oli taistelu", hän kuiskasi. "Se ei ollut —?" hän empi jatkaa.
"Se oli kunniallista taistelua rakkaan isäntäni puolelta", sanoin minä.
"Toinen sai iskun juuri yrittäessään petollista juonta."
"Muistakaa, että hän nyt on kuollut!" huudahti hän.