"Hyvä rouva", sanoin minä, "minä vihaan sitä miestä ja viha polttaa nytkin rinnassani kuin helvetin tuli. Jumala tietää, että olisin estänyt taistelun, jos olisin uskaltanut. Oma häpeäni on, etten sitä tehnyt. Mutta nähdessäni hänen kaatuvan — jos minä silloin olisin voinut muutakin paitsi sääliä herraani, niin olisin iloinnut siitä, että hän nyt oli vaaraton."
En tiedä käsittikö hän puhettani. Hänen seuraavat sanansa olivat:
"Entäs parooni!"
"Sen minä otan huolekseni", vastasin minä.
"Ettehän toki puhu hänelle kuten minulle?" kysyi hän.
"Rouva", sanoin minä, "eikö ole olemassa ketään muuta, jota teidän tulee ajatella? Paroonin voitte jättää minun huostaani."
"Toista?" kertasi hän.
"Miehenne", sanoin minä. Hän katsoi minuun selittämättömin ilmein.
"Aiotteko jättää hänet oman onnensa nojaan?" kysyin minä.
Hän katsoi yhä minuun; sitten hän jälleen vei käden sydämelleen. "En", sanoi hän.
"Jumala teitä sanastanne siunatkoon", sanoin minä. "Menkää nyt hänen luokseen saliin; puhukaa hänelle — sama mitä sanotte; antakaa hänelle kätenne ja sanokaa: 'Minä tiedän kaikki', — ja jos Jumala teille siihen armonsa antaa, niin sanokaa 'Anna anteeksi!'"
"Jumala suokoon teille voimaa ja armeliaisuutta", sanoi hän. "Minä menen mieheni luo."