"Minä valaisen teille", sanoin minä ja otin kynttilän käteeni.
"Kyllä minä osaan pimeässäkin", sanoi hän väristen. Minä luulen, että hän vapisi minun tähteni.
Niin me erosimme — hän meni alas kohti pientä valojuovaa, joka näkyi salin ovessa, ja minä menin käytävää pitkin paroonin huoneeseen. Vaikeata on selittää miksi, mutta niin kävi, etten voinut työntyä vanhan miehen huoneeseen niinkuin nuoren naisen; minun piti koputtaa. Mutta vanhuksen uni oli kevyt, tai ehkä hän oli vielä valveilla; heti kun olin koputtanut, hän kutsui minut sisään.
Hänkin istui sängyssä; hän näytti kovin vanhalta ja kuihtuneelta. Päivän valossa ja pukeutuneena hän teki voimakkaan vaikutuksen; nyt hän oli raihnainen ja pieni; kasvot (kun hänellä ei ollut tekotukkaa) olivat pienet kuin lapsen. Tämän tähden minä varsin hämmästyin, ja yhtä paljon oudostutti minua hänen arka ja murheellinen katseensa, joka osoitti hänen aavistavan pahaa. Ja kumminkin hän kysyi lempein ja rauhallisin äänin, mitä tahdoin. Asetin kynttilän tuolille, nojasin sängyn jalkopäähän ja katsoin häneen.
"Lordi Durrisdeer", sanoin minä, "te tiedätte yhtä hyvin kuin kukaan, että olen liittynyt määrättyyn puolueeseen perheessänne."
"Minä toivon, ettei meidän kenenkään tarvitse liittyä mihinkään puolueeseen", sanoi hän. "Olen aina iloinnut nähdessäni teidän vilpittömästi kiintyneen poikaani."
"Lordi hyvä, nyt on se aika ohi, jolloin tuollaiset kohteliaisuudet olivat paikallaan", vastasin minä. "Jos aiomme jotakin palosta pelastaa, on meidän otettava asiat toden kannalta. Puolueeseen minä olen liittynyt; niin olemme tehneet kaikin. Ja puoluelaisena minä nytkin tulen keskellä yötä puhumaan kanssanne eräästä asiasta. Kuunnelkaa minua; miksi tätä pyydän, sen saatte kyllä tietää, ennenkuin lähden."
"Minä kuulen aina mielelläni teitä, Mackellar", sanoi hän, "ja teen sen milloin hyvänsä, päivällä tai yöllä, sillä minä olen aina varma siitä, että teillä on asia, mistä puhutte. Te olette puhunut kerran ennenkin hyvin sopivassa tilaisuudessa; minä en ole sitä unohtanut."
"Minä tulen puhumaan isäntäni puolesta", sanoin minä. "Minun ei tarvitse kertoa, millaista elämää hän viettää. Te tiedätte hänen asemansa. Te tiedätte kuinka jalomielisesti hän aina on täyttänyt toisen — täyttänyt teidän toivomuksenne", korjasin minä; sanaa "poikanne" en saanut suustani. "Te tiedätte — teidän täytyy tietää — kuinka hän on kärsinyt — kuinka hän on kärsinyt suhteestaan vaimoonsa."
"Herra Mackellar!" huudahti parooni ja kavahti pystyyn vuoteessaan kuin ärsytetty jalopeura.