"Te lupasitte kuunnella minua", jatkoin minä. "Mitä te ette tiedä, mutta mitä teidän tulee tietää, eräs niitä asioita, joita olen tullut teille kertomaan, on se kidutus, jota hän saa salassa kestää. Tuskin olette te kääntänyt selkänne, kun hän, jonka nimeä en tässä uskalla mainita, hyökkää hänen kimppuunsa, mitä ilkeimmin häntä ivaten, pilkallisesti hänelle huomautellen — niin, minun täytyy se sanoa, herra parooni — huomautellen teidän puolueellisuuttanne, kutsuu häntä Jaakopiksi ja pölkkypääksi, ahdistaa häntä pilkalla niin häijynsisuisella, ettei kukaan sellaista sietäisi. Mutta kohta kun joku teistä näyttäytyy, hän muuttaa nahkaa, ja isäntäni on hymyiltävä ja oltava ystävällinen miehelle, joka aivan äsken on syytämällä syytänyt hänelle loukkauksia. Minä voin puhua asiasta, olenhan itsekin saanut osani ja uskokaa minua, sellainen olotila on sietämätön. Sellaista on nyt kestänyt koko viimeksi kuluneen neljännesvuoden; se alkoi heti kun hän oli tullut maihin; Jaakoppi-nimellä hän tervehti isäntääni ensimmäisenä iltana."
Vanha parooni näytti aikovan heittää sänkyvaatteet syrjään ja nousta ylös. "Jos tuo on vähänkään totta — — —" sanoi hän.
"Näytänkö minä valehtelijalta?" keskeytin minä ja ojensin käteni pidättääkseni häntä.
"Teidän olisi pitänyt heti sanoa se minulle", virkkoi hän.
"Niinpä kyllä, herra parooni, niin olisi todellakin pitänyt, ja teillä on kyllä syytä vihata näin uskottoman palvelijan kasvoja!" huudahdin minä.
"Minä otan asiasta selvän", sanoi hän, "nyt heti." Ja hän teki samanlaisen liikkeen aikoen nousta.
Minä pidätin häntä jälleen kädelläni. "Minä en ole vielä ehtinyt loppuun", sanoin minä. "Jumala suokoon, että olisin! Kaiken tämän on rakas, onneton herrani kantanut ilman apua ja tukea. Paras, mitä te itse, herra parooni, osasitte hänelle sanoa, oli, että olitte kiitollinen. Mutta olihan hän teidän poikanne! Hänellä ei ollut muuta isää. Hän oli tehty kansan vihaamaksi, kuinka väärämielisesti, tietää Jumala yksin. Avioliitossaan hän ei saanut rakkautta. Hän oli yksin, täydellisesti vailla hellyyttä ja tukea — tuo rakas, jalomielinen, onneton, hieno mies!"
"Kyyneleenne ovat teille kunniaksi ja minulle suureksi häpeäksi", sanoi lordi, suonenvedon tapaisesti vavahdellen. "Mutta te soimaatte minua väärin. Minä olen aina pitänyt Henrystä paljon, kovin paljon. Ehkä (minä en sitä kiellä, mr. Mackellar), ehkä pidän enemmän vanhemmasta pojastani. Te ette ole nähnyt Jamesin kaikkein parhaimpia puolia; hän on paljon kärsinyt onnettomuuksiensa aikana, ja meidän on muistettava kuinka suuria ja ansaitsemattomia ne ovat olleet. Ja nytkin hänen mieleensä mahtuu eniten luonnollista hellyyttä. Mutta minä en tahdo puhua hänestä. Kaikki, mitä sanotte Henrystä, on aivan oikein, minä ymmärrän sen varsin hyvin, tiedän, että hän on jalomielinen. Luuletteko ehkä, että minä lyön rahaksi sen tiedon? Voipa olla, että sen teen; on olemassa vaarallisia hyveitä, hyveitä, jotka houkuttelevat liiallisuuteen. Mr. Mackellar, minä korjaan hänen asiansa; minä otan kaikki tämän huolekseni. Minä olen ollut heikko, ja mikä pahempi, minä olen ollut tylsä ja tunteeton."
"En voi sallia teidän pitävän tutkintoa itsenne kanssa, lordi hyvä, kun minulla vielä on niin paljon teille sanottavaa", vastasin minä. "Te ette ole ollut heikko; teitä on pettänyt pirullisen viekas teeskentelijä. Näittehän itse, kuinka hän oli teille valehdellut vaarallisen asemansa; samoin on hän valehdellut teille kaikkia alusta loppuun. Minä tahdon repiä hänet teidän sydämestänne; tahdon pakottaa teidät kiinnittämään katseenne toiseen poikaanne; niin, hänessä teillä on todellakin poika!"
"Ei, ei", sanoi hän, "minulla on toinenkin — minulla on kaksi poikaa."