Hänen silmissään näkyi rukous: sano kaikki suoraan.
Heittäydyin polvilleni sängyn viereen. "Voi, lordi, lordi", huusin minä, "ajatelkaa häntä, joka on jäljellä. Ajatelkaa tuota syntisparkaa, jonka olette siittänyt, jonka vaimonne on synnyttänyt maailmaan, jota kukaan meistä ei ole auttanut, niinkuin olisi pitänyt; ajatelkaa häntä, älkää itseänne. Hän on kärsimystoverinne — ajatelkaa häntä! Se on oikea ovi surulle, Kristuksen ovi, Jumalan ovi: se on teille avoinna. Ajatelkaa häntä kuten hänkin teitä ajatteli. 'Kuka sanoo sen vanhukselle?' — niin hän sanoi. Siitä syystä minä tulin; siitä syystä minä tässä teidän edessänne puhun hänen puolestaan."
"Päästäkää minut ylös", huusi hän, sysäsi minut syrjään ja oli jaloillaan ennenkun minä. Hänen äänensä vapisi kuin purje tuulessa, mutta hän puhui silti kovasti, kasvot olivat lumivalkeat, mutta silmät kiinteät ja kuivat. "Me olemme jutelleet liikaa", sanoi hän. "Missä se tapahtui?"
"Pensaistossa", sanoin minä.
"Entäs mr. Henry?" hän kysyi. Saatuaan vastauksen hän mietiskeli kasvot rypyssä. "Entäs mr. James?" kysyi hän sitten.
"Minä jätin hänet makaamaan", sanoin minä, "kynttiläin luo."
"Kynttiläin?" huudahti hän. Samassa hän juoksi ikkunaan, avasi sen ja katsoi ulos. "Se voisi näkyä maantielle."
"Siellä ei kulje ketään tähän aikaan", huomautin minä.
"Kuinka hyvänsä", sanoi hän. "Voisi niin sattua. Hst!" huusi hän. "Mitä se on?"
Joukko miehiä souti varovasti lahdelmassa; minä sanoin sen hänelle.