"Minä näen pimeässä. Minä olen seisonut tässä niin kauan, — niin kauan", sanoi hän. "Tulkaahan, antakaa kätenne."
Käsi kädessä me menimme jälleen pensaistoon tuolle kohtalokkaalle paikalle.
"Varokaa verta", sanoin minä.
"Verta?" huudahti hän ja väistyi äkkiä taaksepäin.
"Niin, sitä kai on tässä hiukan", sanoin minä. "Minä itse olen aivan sokea."
"Ei", sanoi hän, "ei täällä mitään ole! Ettekö ole nähnyt unta?"
"Suokoon Jumala, että niin olisi!" huudahdin minä.
Hän keksi miekan ja nosti sen maasta, mutta kun hän huomasi sen olevan veressä, niin hän antoi sen jälleen pudota, ojensi käsiään ja huusi tuskasta. Sitten hän äkkiä sai rohkeutta, otti sen uudelleen käteensä ja pisti sen pystyyn kovettuneeseen maahan. "Minä otan sen kotiin ja puhdistan sen oikein hyvin", sanoi hän ja katsahti taas ympärilleen joka taholle. "Ei hän sitten olekaan kuollut?" lisäsi hän.
"Ei hänen sydämensä ainakaan sykkinyt", sanoin minä ja johduin sitten ajattelemaan muita seikkoja. "Miksi ette ole isäntänne luona?"
"Ei se hyödytä", sanoi hän, "hän ei tahdo puhua kanssani."