"Ei tahdo puhua kanssanne", toistin minä. "Silloin ette ole todella yrittänytkään."
"Teillä on oikeus epäillä minua", sanoi hän lempeän arvokkaasti.
Nyt tuli minun ensi kerran häntä sääli. "Jumala tietää, hyvä rouva", huudahdin minä, "Jumala tietää, etten ole niin kovasydäminen kuin näytän; mutta kuka voi oikein asetella sanojaan tällaisena kauhun yönä? Olen ystävällinen jokaiselle, joka ei ole Henry Durien vihamies."
"Niin ollen on kovaa, ettette tiedä, mitä ajatella hänen vaimostansa", sanoi hän.
Nyt tuntui jokin pimeys yht'äkkiä selkenevän, ja minä käsitin kuinka jalosti hän oli kantanut tämän luonnottoman onnettomuuden ja kuinka ylevämielisenä hän oli sietänyt moitteeni.
"Mennään takaisin kotiin ja kerrotaan asia lordille", sanoin minä.
"Hänen näkyviinsä minä en voi tulla", huudahti hän.
"Saatte nähdä, että hän on kaikkein rauhallisin", sanoin minä.
"En minä sittenkään voi tulla hänen silmäinsä eteen", sanoi hän.
Kun kävelimme kotiinpäin, minä kantaen kynttilänjalkoja, hän miekkaa — omituinen kantamus juuri hänelle — sai hän uuden ajatuksen. "Sanommekohan tätä Henrylle?" kysyi hän.