"Amen", sanoin minä. "Minä en enää asiaan sekaannu. Olen kyllin iloinen tietäessäni teidän tunnustavan, että toimin hyvässä tarkoituksessa."
"Niin", sanoi rouva, "mutta kun asia tuli esille, luulen rohkeutenne horjuneen, sillä te sanoitte sanottavanne armottomalla tavalla." Hän oli vaiti hetkisen; sitten hän hiukan hymyillen lausui merkilliset sanat: "Tiedättekö, mr. Mackellar, mikä te olette? Te olette vanhapiika."
Sen useampia huomattavia tapauksia ei perheessä sattunut, ennenkuin onnettomuudenlintu, master, jälleen tuli vieraaksemme. Mutta tähän on minun liitettävä uusi ote ritari Burken muistelmista; se on itsessään varsin huvittava ja suunnitelmalleni hyvin tärkeä. Ainoastaan siinä saamme kuulla masterin oleskelusta Intiassa ja ensi kerran Secundra Dass'ista. Huomattava on eräs seikka, joka varsin helposti selviää kertomuksesta — jos sen olisimme tietäneet pari kymmentä vuotta takaperin, kuinka monta onnettomuutta ja surua silloin olisikaan vältetty! — se tosiasia, että Secundra Dass osasi englannimkieltä.
SEITSEMÄS LUKU.
Eräs seikkailu, johon majuri Burke joutui Intiassa.
(Ote hänen muistelmistaan.)
… Niinpä siis kuljeksin pitkin katuja kaupungissa, jonka nimeä en saa päähäni, ja olin silloinkin niin eksyksissä, etten tiennyt pitikö minun lähteä etelään vaiko pohjoiseen päin. Kun meidät oli äkkiarvaamatta yllätetty, olin lähtenyt pakoon ilman kenkiä ja sukkia, hattu oli kahakassa lyöty päästäni, matkatavarani olivat joutuneet englantilaisten käsiin. Mukanani oli vain yksi sotaveikko, ei mitään muuta asetta kuin miekkani, eikä penniäkään taskussani. Lyhyesti sanoen, minä olin aivan kuin joku niistä sankareista, joihin Galland on meidät tutustuttanut. Nämä herrat, kuten muistettaneen, joutuivat alinomaa mitä ihmeellisimpiin seikkailuihin, ja minun itse piti nyt kokea sellainen, niin hämmästyttävä, etten totta puhuen vielä tänä päivänäkään osaa sitä selittää.
Sotaveikkoni oli hyvin kunniallinen mies; hän oli useita vuosia palvellut Ranskan armeijassa ja olisi mielellään antanut hakata itsensä kappaleiksi pelastaakseen kenen hyvänsä kenraali Lallyn kelpo maanmiehistä. Hän oli sama mies (nimi on kokonaan muististani kadonnut), josta jo olen kertonut, kuinka hän osoitti hämmästyttävää jalomielisyyttä — löytäessään hra de Fassacin ja minut valleilta aivan humaltuneina, ja peitti meidät oljilla komentajan kulkiessa ohi. Neuvottelin siis täysin tuttavallisesti hänen kanssansa. Kysymys siitä, mitä tekisimme, oli varsin pulmallinen, mutta loppujen lopuksi me päätimme kiivetä muurin yli johonkin puutarhaan, missä varmaan voisiimme nukkua puiden suojassa ja ehkä saisimme tilaisuuden pukeutua jonkinlaisiin tohveleihin ja turbaaniin. Tuossa kaupunginosassa oli yllinkyllin valitsemisen varaa, sillä ylt'ympäri näkyi vain puutarhamuureja, ja kadut niitten välillä olivat tähän yönaikaan varsin autiot. Minä paneuduin sotaveikon astinlaudaksi, ja pian olimme lipuneet suureen aidattuun puutarhaan. Siellä ihan höyrysi yökaste, joka Intiassa on kovin epäterveellinen, etenkin eurooppalaisille, mutta minä olin niin lopen väsynyt, että olin jo unen helmoissa, kun sotaveikko minut jälleen ravisti hereille. Puutarhan toiseen päähän oli äkkiä ilmestynyt valoa, joka yhä liikahtamatta kimalsi lehväin läpi. Tuo oli kovin tavatonta sellaisessa paikassa ja sellaiseen aikaan, ja asemamme ollessa sellainen kuin oli, täytyi meidän käyttäytyä hiukan varovasti. Sotaveikko lähti vakoiluretkelle ja palasi pian, tuoden sen tiedon, että olimme astuneet aivan harhaan, sillä talo kuului eräälle valkoihoiselle, joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli englantilainen.
"No niin", sanoin minä, "jos reitillämme on joku valkoinen mies, niin haluanpa häntä hiukan tarkastella, sillä niitä on, Jumalan kiitos, useamman laatuisia!"
Sotaveikko siis vei minut paikalle, josta voi hyvin nähdä talon. Sitä kiersi leveä parveke; lattialla paloi hyvänkuntoinen lamppu, ja kummallakin puolen lamppua istui mies itämaiseen tapaan jalat ristissä. He olivat molemmat muslimin peitossa aivan kuin pari alkuasukasta, mutta siitä huolimatta oli toinen heistä valkoihoinen, vieläpä minun ja lukijan hyvä tuttava: ei kukaan muu kuin Ballantraen master, hän, jonka urhoollisuudesta ja nerosta minulla on ollut niin paljon kertomista. Olin kuullut hänen tulleen Intiaan, mutta emme olleet siellä vielä toisiamme tavanneet, enkä minä paljon tiennyt hänen hommistaan. Mutta joka tapauksessa, kohta kun olin tuntenut hänet ja nähnyt joutuneeni vanhan toverini luo, otaksuin kaikkien tuskieni olevan ohi. Astuin nähtäville kuutamoon — se olikin tavattoman kirkas — ja huusin: "Ballantrae" sekä selitin hänelle lyhykäisesti, kuinka kurja asemani oli. Hän kääntyi ollenkaan mitään mielenliikutusta osoittamatta, katsoi minua suoraan kasvoihin, ja kun olin saanut puhutuksi, niin hän kääntyi toverinsa puoleen käyttäen alkuasukasten raakaa murretta. Toinen, joka näytti ylenmäärin hienolta ja hapraalta — jalat olivat kuin kävelykepit ja sormet kuin piipunvarret [herra Mackellarin muist. — Nähtävästi Secundra Dass. — E. Mc. K.] — nousi silloin seisaalleen.