On omituista, että minun täytyy empiä ilmoittaessani erään päivänmäärän — ja vielä lisäksi päivänmäärän tapaukselle, joka perinjuurin muutti elämäni ja ajoi meidät kaikki vieraisiin maihin. Mutta syynä on se, että minut väkivaltaisesti temmattiin irti kaikista vanhoista tavoistani, joten tuona aikana kirjoittamani päiväkirjatkin ovat kovin sekavat: toisinaan ei päivänmäärää ole ollenkaan merkitty viikon tai parin aikana, ja kaikesta voi päättää, että päiväkirjaa on pitänyt epätoivon partaalla oleva mies. Se tapahtui varhaisintaan maaliskuun lopussa tai ehkä vasta huhtikuulla 1764. Olin nukkunut sikeästi ja heräsin aavistellen jotain pahaa. Olin niin kovin tuon aavistuksen vallassa, että riensin rappuja alas puettuna ainoastaan paitaan ja housuihin ja käteni vapisi, kun kuljetin sitä pitkin kaidepuuta. Oli kylmä, kirkas halla-aamu, mustarastaat laulelivat ääneen ja suloisesti päärakennuksen ympärillä, ja kaikkiin huoneisiin voi kuulla meren kohinan. Kun kuljin saliin vievän oven ohi, sai eräs toinen ääni minut pysähtymään — kuulin puhelua. Astuin lähemmäksi enkä tiennyt olinko unissani vaiko valveilla. Ihmisääni se oli; se kaikui oman isäntäni talossa, ja sittenkään minä en sitä tuntenut; ihmiskieltäkin se oli, kaikui omassa isänmaassani, mutta sittenkin sain kuunnella miten paljon halusin, tavuakaan siitä ymmärtämättä. Tulin ajatelleeksi kertomusta eräästä noita-akasta (vai oliko hän ehkä vain vaeltava muukalainen?), joka muutamia sukupolvenaikoja takaperin tuli niille seuduille, mistä minä olen kotoisin, jäi sinne viikoksi, puhui paljon kielellä, josta kuuntelijat eivät saaneet mitään selvää, ja lähti jälleen samoin kuin oli tullutkin, yön pimeydessä, eikä oltu edes saatu tietää hänen nimeänsä. Olin hiukan peloissani, mutta vielä enemmän utelias, avasin salin oven ja astuin sisään. Illallisen jätteet olivat vielä pöydällä, ikkunaluukut olivat kiinni, vaikka päivä pilkoitti raoista, ja suurta huonetta valaisi yksi ainoa kynttilä ja joku vielä takassa hehkuva hiili. Aivan tulisijan luona istui kaksi miestä. Toisen, joka oli kääriytynyt viittaansa ja jolla oli jalassa saappaat, minä tunsin aivan kohta: se oli pahan onnen lintu, joka oli palannut. Toinen, joka istui aivan hehkuvain hiilten rajalla, oli kiertynyt kaapuunsa aivan kuin muumio; voin ainoastaan nähdä että hän oli ulkomaalainen, tummempi-ihoinen kuin kukaan meidän maanosassamme ja hyvin hentorakenteinen. Hänen otsansa oli omituisen korkea ja katse tutkiva ja arka. Lattialla oli muutamia myttyjä ja pieni matkalaukku. Päättäen tavaran vähyydestä ja masterin saappaitten ulkomuodosta — ne oli siivottomasti paikannut joku huolimaton maalaissuutari — ei pahuus tällä kertaa ollut menestynyt.
Hän nousi seisaalleen minun astuessani sisään, meidän katseemme tapasivat toisensa, ja minä en tiedä miten siinä kävi, mutta rohkeuteni yleni aivan kuin kiuru keväisenä aamuna.
"Ahaa!" sanoin minä. "Tekö siinä olettekin?" — ja minä iloitsin siitä, että ääneni kuului aivan tyyneltä ja tavalliselta.
"Niin, minä eikä kukaan muu, arvoisa Mackellar", sanoi master.
"Ja tällä kerralla teitä aivan sananmukaisesti seuraa musta koira", jatkoin minä.
"Tarkoitatteko Secundra Dassia?" kysyi master. "Sallikaa että esitän teidät. Hän on alkuperäinen intialainen herrasmies."
"Hm!" sanoin minä. "Minä en suuria välitä teistä enkä teidän ystävistänne, mr. Bally. Mutta parasta on, että päästän hiukan päivää sisään ja tarkastan teitä hieman." Samassa minä avasin idänpuolisen ikkunan.
Aamuvalossa voin huomata hänen muuttuneen. Sittemmin, kun olimme kaikin yksissä, minä ihmettelin enemmän miten kevyesti aika oli häneen koskettanut, mutta ensimmäinen vaikutelma oli toisenlainen.
"Te olette kohta vanha mies", sanoin minä.
Hänen kasvonsa synkistyivät. "Jos te voisitte nähdä itsenne, ette ehkä tuosta asiasta puhuisi."