"Pyh!" vastasin minä, "minua ei vanhuus vahingoita. Minusta tuntuu kuin olisin aina ollut iäkäs, ja nyt minä olen, Jumalan kiitos, tunnetumpi ja kunnioitetumpi kuin ennen. Sitä eivät kaikki voi sanoa, mr. Bally! Rypyt teidän kasvoillanne johtuvat pahoista töistä; elämänne alkaa kahleena kiertyä ympärillenne; kuolema kohta kolkuttaa ovellenne, enkä minä ymmärrä, mistä te löytäisitte lohdutusta."
Tässä kääntyi master Secundra Dassin puoleen puhuen hindustania, josta minä (suureksi ilokseni, sen myönnän) tein sen johtopäätöksen, että sanani olivat häneen sattuneet. Ymmärrettävää on, että ajatukseni liikkuivat muissa asioissa silloinkin kun vihollistani pilkkailin. Etenkin mietiskelin, miten antaisin tiedon lordille nopeasti ja salaa. Tähän käytin koko henkisen joustavuuteni sinä pienenä hetkenä, jonka olin vaiti, mutta samassa näin minä päätä kääntämällä juuri hänet, jota ajattelin. Hän seisoi ovella ja näytti aivan rauhalliselta. Kohta sen jälkeen, kun olimme katsahtaneet toisiimme, hän astui yli kynnyksen. Master kuuli hänen tulevan ja astui hänkin esiin; noin neljän askelen päässä toisistaan veljekset pysähtyivät ja katsoivat toisiaan kiinteästi silmiin; sitten lordi hymyili, nyökkäsi ja kääntyi nopeasti pois.
Lordi kääntyi häneen päin yhä jäykästi hymyillen. "Lordi Durrisdeer", sanoi hän.
"Oho! Ei koskaan näin meidän kesken", vastasi master.
"Kaikki tässä talossa nimittävät minua sillä nimellä, joka minulle kuuluu", sanoi lordi. "Jos sinä pidät parempana tehdä poikkeuksen, niin jätän ainoastaan mietittäväksesi, millaisen vaikutuksen se tekee vieraisiin, ja eikö sitä ehkä selitettäisi avuttoman kateellisuuden ilmaukseksi."
Olisin mielelläni lyönyt kädet yhteen ihastuksesta, etenkin kun lordi ei odottanut häneltä vastausta, vaan lähti salista, annettuaan minulle merkin seurata itseään.
"Rientäkää", sanoi hän, "meidän pitää puhdistaa talo syöpäläisistä —." Hän kulki käytävän läpi niin nopein askelin, että tuskin voin häntä seurata, suoraan John Paulin ovelle; sen hän avasi koputtamatta ja astui sisään. John Paul näytti nukkuvan kaikessa rauhassa, mutta isäntäni ei ollenkaan huolinut olla häntä herättelevinään.
"John Paul", sanoi hän mitä rauhallisimmalla äänellään, "sinä olet palvellut kauan isääni, muuten ajaisin sinut kuin koiran kartanostani. Jos sinä puolessa tunnissa ehdit täältä pois, saat alkaa nostaa palkkasi Edinburghissa. Mutta jos sinä jäät tänne tai St. Brides'iin, niin saat olla miten vanha mies ja miten vanha palvelija tahansa, joka tapauksessa minä silloin pidän huolta siitä, että uskottomuutesi rangaistaan tavalla, jota et ole uneksinut. Kiiruhda ylös ja matkaan. Saat mennä ulos samasta ovesta, josta olet heidät laskenut sisään. En tahdo, että poikani enää näkee kasvojasi."
"Minua ilahduttaa, että esiinnyitte asiassa niin rauhallisesti", sanoin minä, kun olimme jälleen ulkona kahden kesken.
"Rauhallisesti!" huudahti hän, tarttui käteeni ja laski sen sydämelleen; se jyskytti kuin pajavasara.