Tämän huomatessani minä aloin kummastella ja pelätä. Ei minkäänlainen ruumiinrakennus voinut sietää niin ylivoimaista jännitystä, kaikkein vähimmin hänen, joka oli jo perinpohjin runneltu. Päätin itsekseni, että tällaisesta sietämättömästä olotilasta on tehtävä loppu.
"Olisi varmaankin parasta, jos ilmoittaisin asiasta rouvalle", sanoin minä. Oikeastaan olisi hänen itse pitänyt mennä, mutta minä otaksuin — enkä erehtynytkään — että hän oli välinpitämätön.
"Niin, tehkää se", sanoi hän. "Minä käsken äkkiä kattaa aamiaispöydän; meidän täytyy kaikkien olla mukana, Aleksanderinkin; meidän pitää näyttää aivan rauhallisilta."
Minä kiiruhdin rouvan huoneeseen ja kerroin hänelle pitemmittä puheitta, mitä oli tapahtunut.
"Minä olen sitä kauan odottanut", sanoi hän. "Meidän täytyy tänään
salaa koota tavaramme ja matkustaa salaa pois ensi yönä. Onhan meillä,
Jumalan kiitos, toinenkin koti. Ensimmäinen lähtevä laiva vie meidät
New-Yorkiin."
"Entäs hän?" kysyin minä.
"Hänelle me jätämme Durrisdeerin", huudahti hän. "Tehköön hän sillä, mitä tahtoo."
"Ei, teidän luvallanne ei saa niin käydä", sanoin minä. "Hänellä pitää olla koira kintereillään, joku, joka pitää häntä silmällä. Asunnon hän saa ja ruuan ja ratsuhevosen, jos on ihmisiksi; mutta avaimet, rouva, ne jätetään teidän luvallanne Mackellarin huostaan. Hän kyllä pitää hyvän huolen kaikesta, olkaa varma siitä."
"Kiitos, mr. Mackellar, kun olette asiaa ajatellut", huudahti hän. "Kaikki jätetään teidän haltuunne. Kun meidän täytyy lähteä vieraaseen ja villiin maahan, jää teille perinnöksi kohtalomme kostaminen. Lähettäkää Macconocchie St. Brides'iin kaikessa hiljaisuudessa hankkimaan hevosia ja pyytämään lakimiestämme tänne. Lordin täytyy jättää valtakirja."
Samassa tuli isäntäni ovelle, ja me selvitimme hänelle suunnitelmamme.