"Siihen minä en koskaan suostu", huudahti hän; "hän luulisi minun pelkäävän. Minä jään omaan talooni, jos Jumala niin tahtoo, aina kuolemaani asti. Ei löydy sitä miestä, joka voisi minut peloittaa pois. Kerta kaikkiaan, täällä minä olen ja tänne jään, vaikka kaikki helvetin voimat olisivat vastassani." En saa kuvatuksi, miten kiihkeästi hän tuon lausui, mutta molemmin me seisoimme aivan ällistyksissämme, etenkin minä, joka ennen olin nähnyt hänen hyvin itseänsä hillitsevän.
Rouva katsoi minuun niin rukoilevasti, että se koski sydämeeni ja sai minut jälleen tasapainoon. Minä annoin hänelle salaisen merkin lähteä, ja kun olimme jääneet kahden kesken lordin kanssa, menin hänen luokseen salin toiseen päähän, missä hän kiivaasti käveli edestakaisin, ja laskin käteni hänen olkapäälleen.
"Lordi hyvä", sanoin minä, "minä puhun teille vielä kerran suoraan; jos tämä on viimeinen kerta, niin sitä parempi, sillä minä olen väsynyt osaani näyttelemään."
"Minun päätäni ei käännä mikään", vastasi hän. "En millään ehdolla tahdo kieltäytyä teitä kuulemasta, mutta mieltäni ei muuta mikään." Tämän hän sanoi vakavasti, ei ollenkaan kiihkoisasti kuten äsken, joten minulla oli jo hiukan toivomisen syytä.
"Hyvä", sanoin minä, "ei se minuun koske, vaikka puhuisinkin kuuroille korville." Osoitin erästä tuolia ja hän istuutui, katsoen minuun. "Oli aika, muistelen, jolloin rouva oli teille hyvin kylmä", aloitin minä.
"En minä siitä koskaan puhunut siihen aikaan, kun asiat niin olivat", vastasi lordi, kovasti punastuen, "ja nyt ne ovat aivan muuttuneet."
"Niinpä kyllä", sanoin minä. "Mutta tiedättekö kuinka paljon ne ovat muuttuneet? Suhde on kerrassaan vaihtunut, lordi hyvä! Nyt rukoilee rouva teiltä yhtä ainoata sanaa, yhtä ainoata katsetta — ja rukoilee turhaan. Tiedättekö, kenen kanssa hän viettää päivänsä sill'aikaa kun te kuljeskelette missä milloinkin? Lordi hyvä, hän tyytyy seurustelemaan erään vanhan voudin kanssa nimeltä Ephraim Mackellar, ja te varmaankin muistatte, mitä se merkitsee, sillä ellen erehdy, oli teidän joskus ennen pakko pitää hyvänänne saman miehen seura."
"Mackellar!" huudahti parooni ja nousi seisaalleen. "Oi Jumalani,
Mackellar!"
"Ei Mackellarin eikä Jumalankaan nimi voi totuutta tehdä tyhjäksi", sanoin minä. "Ja minä kerron sen teille sellaisenaan. Mutta että te, joka olette niin paljon kärsinyt, tuotatte nyt toiselle samanlaisia kärsimyksiä, sopiiko sellainen menettely kristitylle? Te antaudutte niin kokonaan uudelle ystävällenne, että vanhat aivan unohtuvat. He ovat kaikki teidän muististanne kerrassaan kadonneet. Ja kuitenkin he olivat teitä tukemassa pimeimpänä aikana, ei vähimmin rouva. Ja ajatteletteko te nyt koskaan rouvaa? Ajatteletteko koskaan kuinka hän sai kärsiä tuona yönä? — tai miten oiva puoliso hän on teille ollut sen jälkeen? — tai hänen nykyistä sietämätöntä tilaansa? Ette koskaan. Ylpeytenne pakottaa teidät olemaan hänelle ynseä, ja sittenkin hänen on pakko elää teidän kanssanne. Niinpä niin, lordin ylpeys — sen tieltä saa kaikki muu väistyä. Ja lisäksi vielä hän on vain nainen ja te pitkä, luja mies. Hän on nainen, jota te olette vannonut varjelevanne, ja vielä enemmän, hän on teidän ainoan poikanne äiti!"
"Nuo ovat kovin katkeria sanoja, Mackellar", sanoi hän; "mutta Jumala minua auttakoon, minä pelkään, että ne ovat hyvin tosia. Minä en ole kestänyt onneani, niinkuin olisi pitänyt. Käskekää rouva jälleen sisään."