Rouva ei ollut kaukana ja odotti jännityksissä keskustelumme tulosta. Kun olin tuonut hänet sisään, tarttui lordi sekä häntä että minua käteen ja vei ne molemmat rinnalleen. "Minulla on ollut kaksi ystävää tässä elämässä", sanoi hän. "Kaikki se ilo, minkä olen saanut, on tullut jommaltakummalta heistä. Kun te molemmat ajattelette samoin, olisin minä kiittämätön koira —." Tässä hän puristi huulensa kiinni ja katsoi meitä harmain silmin. "Tehkää minulle, mitä tahdotte", sanoi hän, "mutta älkää suinkaan luulko —" hän pysähtyi jälleen. "Tehkää minulle mitä hyväksi näette, Jumala tietää, että minä teitä rakastan ja kunnioitan." Sitten hän päästi kätemme, kääntyi selin ja meni ikkunan luo. Mutta rouva juoksi hänen jälkeensä. "Henry!" huusi hän, heittäytyi hänen kaulaansa ja itki kiihkeästi.
Minä poistuin huoneesta sulkien oven jälkeeni.
Ulkopuolelle päästyäni minä pysähdyin ja kiitin Jumalaa sisimmästä sydämestäni.
Aamiaispöytään me olimme lordin suunnitelman mukaan kaikin kokoontuneet. Master oli nyt riisunut paikatut saappaansa ja saanut ylleen puvun, joka paremmin sopi tilaisuuteen. Secundra Dass ei enää ollut kapaloissaan, vaan oli vetänyt ylleen soman mustan puvun, joka omituisesti erosi hänen ulkonäöstään. Kun perheen jäsenet astuivat sisään, seisoivat herra ja palvelija ison ikkunan luona katsellen ulos. He kääntyivät ja musta mies (sen nimen hän jo oli talossa saanut) kumarsi melkein maahan asti; master taas aikoi astua esiin aivan kuin perheen jäsen hänkin. Rouva sai hänet pysähtymään niiaamalla hänelle syvään salin toiselta puolen. Lapset seisoivat hänen takanaan. Lordi oli tullut lähemmäs, ja siinä nyt seisoi kolme Durrisdeerin suvun ainoata elossa olevaa jäsentä vastakkain. Aika oli heihin kaikkiin iskenyt helposti huomattavia jälkiä; minusta tuntui, kuin olisin heidän muuttuneissa kasvonpiirteissään lukenut jonkunlaisen memento morin, ja vielä enemmän minuun vaikutti se, että kehno mies oli parhaiten säilynyt. Rouvasta oli tullut leveä muori, vaimo-ihminen, joka saattoi hyvin sopia pöydän päähän, missä hänen ympärillään oli paljon lapsia ja useita palvelijoita kummallakin puolen. Lordi oli menettänyt entisen joustavuutensa, hän oli kumarahartiainen; hänen käyntinsä oli epävarmaa, aivan kuin hän olisi ottanut uutta oppia mr. Aleksanderilta; kasvot olivat käpertyneet, näyttivät hiukan pitemmiltä kuin ennen ja vetäytyivät toisinaan ihmeen epävarmaan hymyyn, joka minusta näytti sekä katkeralta että liikuttavalta. Master taas pysytteli vielä suorana, joskin ehkä ponnistellen: hänen otsallaan oli ryppyjä, jotka antoivat hänelle hallitsija-ilmeen, ja hänen suunsa näytti käskemään luodulta. Hänellä oli koko se arvokkuus ja jotain siitä loistosta, joka saatanalla on "Kadotetussa paratiisissa." Minä voin ainoastaan ihailla miestä ja ihmettelin vain, etten peljännyt häntä sen enempää. Mutta näytti todellakin siltä (niin kauan kuin istuimme pöydässä), että hänen mahtinsa oli aivan kadonnut ja kynnet kokonaan katkaistut. Ennen olimme tutustuneet häneen aivan kuin johonkin poppamieheen, joka vallitsi luonnonvoimia, ja nyt hän istui siinä aivan tavalliseksi herrasmieheksi muuttuneena ja jutteli samoin kuin muutkin. Nyt, kun isä oli kuollut ja lordi ja rouva sovussa, ei hänellä ollut kuuntelevaa korvaa juoruillensa. Minä älysin jonkinlaisen ilmestyksen avulla, kuinka kovin suureksi olin miehen nokkeluuden arvioinut. Hänen ilkeytensä oli muuttumaton; hän oli yhtä väärämielinen kuin konsanaan, mutta kun olosuhteet, joista hän imi voimia, olivat kadonneet, oli hän aivan hervoton; hän oli yhä kyykäärme, mutta tuhlasi samoin kuin saduissa mainittu myrkkynsä raudankappaleesen. Pari muutakin ajatusta johtui mieleeni aamiaisella istuessani; ensinnäkin, että hän oli alakuloinen — voisinpa melkein sanoa onneton — huomatessaan, ettei hänen pahuutensa yhtään menestynyt, ja toiseksi, että lordi ehkä oli oikeassa sanoessaan, ettei meidän tarvinnut paeta aseetonta vihollistamme. Mutta sitten minä muistin rakkaan isäntäni sydämenjyskytyksen ja käsitin taas, että pelkuruutemme tarkoituksena oli hänen henkensä pelastaminen.
Kun ateria oli ohi, seurasi master minua huoneeseeni, otti tuolin (jota minä en ollenkaan hänelle tarjonnut) ja kysyi minulta, mille kannalle hänen suhteensa aiottiin asettua.
"Mr. Bally", vastasin minä. "Talo on vielä jonkun aikaa teille avoin."
"Jonkun aikaa?" sanoi hän. "Minä en oikein ymmärrä mitä tarkoitatte."
"Sanoinhan kyllin selvästi", sanoin minä. "Me pidämme teitä talossa maineemme vuoksi, mutta niin pian kuin te jollakin ilkityöllä julkisesti itsenne häpäisette, ajamme me teidät ulos ovesta."
"Teistä on tullut hävytön lurjus", sanoi master rypistäen uhkaavasti otsaansa minulle.
"Minä olen käynyt hyvää koulua", vastasin. "Ja te lienette itse huomannut, että vanhan lordin kuoltua valtanne on kokonaan poissa. Minä en pelkää teitä nyt, mr. Bally, luulenpa päinvastoin — Jumala minua armahtakoon — että olen tavallaan huvitettu seurastanne."