"Luuletteko nyt tekevänne viisaasti?" kysyin minä, kerraten hänen omat sanansa.
"Kaksikymmentä vuotta olen nyt elänyt oman köyhän ymmärrykseni nojassa", vastasi hän, hymyillen melkein narrimaisesti, niin itserakas hän oli.
"Ja tullut siten vihdoin kerjäläiseksi", sanoin minä, "ellei kerjäläinen ehkä ole liian lempeä nimitys."
"Minun täytyy pyytää teitä, mr. Mackellar, pitämään mielessänne", alkoi hän niin kiivaasti ja niin ylevästi, etten voinut olla häntä ihailematta, "että minä panen mitä suurimman painon kohteliaaseen käytökseen. Teidänkin pitää pyrkiä siihen; siten tulee meistä vieläkin paremmat ystävät."
Koko tämän keskustelun aikana olin levottomana katsellut Secundra Dassia. Ei kumpikaan meistä ollut alkanutkaan syödä; silmämme tuijottivat toistemme kasvoihin, tai sanoisinko sieluihin, ja minua huolestutti se, että näin hindun silmissä jonkinlaisen loiston, joka meni ja tuli, aivan kuin hän olisi seurannut keskustelua. Mutta minä ajoin pois tuon: mietteen sanoen vielä kerran itselleni, ettei hän ymmärtänyt englanninkieltä; hän oli saattanut ainoastaan huomata, että oli puhe jostain tärkeästä, kuullessaan miten vakavasti me juttelimme ja siitä halveksimisen ja vihan värinästä, joka toisinaan tuntui masterin sanoissa.
Noin kolmen viikon ajan me elelimme edelleen Durrisdeerissa, ja siitä alkoi yksi elämäni merkillisimpiä jaksoja — se, jota voin nimittää tuttavalliseksi seurusteluksi masterin kanssa. Aluksi hän oli käytökseltään hiukan horjuvainen; milloin kohtelias, milloin pilkallinen minua kohtaan, kuten ennenkin, ja kummassakin tapauksessa minä annoin hänelle takaisin samalla mitalla. Nyt ei minulla, jumalan kiitos, ollut enää syytä arastella hänen kanssaan asioidessani, enkä minä muuten koskaan ole peljännyt vihaisia ilmeitä, paljastettua miekkaa vain. Sentähden minua huvittivat tuollaiset hävyttömät hyökkäykset, eivätkä vastaukseni aina olleetkaan kovin kehnoja päähänpistoja. Vihdoin (erään kerran illallis-pöydässä) keksin hullutuksen, joka kokonaan löi hänet hämmästyksellä. Hän nauroi nauramistaan ja huudahti: "Kuka olisi aavistanut, että tuolla vanhalla akalla on sukkeluuttakin kallossaan?"
"Ei se sukkeluutta ole, mr. Bally", sanoin minä, "kuivaa Skotlannin huumoria, eikä mitään muuta." En minä muuten koskaan ole yrittänytkään esiintyä sukkelana.
Siitä lähtien hän ei koskaan ollut karkea minua kohtaan; koko suhteemme muuttui leikilliseksi. Erinomaisin tilaisuus leikinlaskuun tarjoutui aina silloin, kun hän vaati hevosta, viinipulloa tai hiukan rahaa. Silloin hän kääntyi puoleeni kuin koulupoika ja minä puolestani näyttelin hänen isäänsä; peli huvitti suuresti kumpaistakin.
En voinut olla huomaamatta, että hänen kunnioituksensa minua kohtaan oli kasvanut, ja se kutkutteli erästä meissä ihmisissä heikkoa puolta: turhamaisuutta. Sitäpaitsi hän muuttui (luullakseni huomaamattaan) olennoksi, joka ei ollut ainoastaan tuttavallinen, vaan kerrassaan ystävällinen, ja tämä tuntui minusta sitäkin kavalammalta, kun oli kysymys miehestä, joka niin kauan oli minua inhonnut. Hän ei liikkunut paljon kotoa, kieltäytyipä toiminaan kutsuistakin. "Ei", sanoi hän, "mitä minä huolin noista paksupäisistä yömyssyistä. Minä jään mieluummin kotiin. Mackellar, juodaan yhdessä pullo ja jutellaan taas hyvä juttelu."
Minun noin sanoessani hän pudisti päätään. "Kunnon Mackellar, te voisitte elää tuhat vuotta oppimatta ymmärtämään minua", sanoi hän sitten. "Tämä taistelu on nyt käynnissä, harkinnan aika on aivan ohi, eikä armon aika ole vielä tullut. Se alkoi silloin, kun me heitimme rahaa Durrisdeerin salissa, parikymmentä vuotta sitten; me olemme olleet voitolla vuorotellen, mutta kumpikaan ei ole koskaan ajatellut alistumista, ja minä puolestani panen henkeni ja kunniani alttiiksi, kun kerran olen heittänyt hansikkaani."