"Vähät minä teidän kunniastanne!" vastasin minä. "Ja luvallanne, nuo sotilaselämästä lainatut sanat kaikuvat liian komeilta käytettyinä nyt puheena olevassa asiassa. Te tahdotte saada jonkin kurjan kultarahan, siinä taistelunne aihe, ja entäs keinot, joita te käytätte? Luotte surua perheeseen, joka ei koskaan ole teille mitään tehnyt, pilaatte, jos voitte, oman veljenpoikanne ja muserratte veljenne sydämen! Rosvo, joka lyö vanhan repaleisen ämmän kuoliaaksi likaisella sauvalla saadakseen pari penniä ja hiukan nuuskaa — sellainen soturi te olette, ettekä mitään muuta."
Kun minä näin (tai suunnilleen näin) ahdistin häntä, saattoi hän hymyillä ja huokaista kuten mies, jota ei ymmärretä. Kerran muistan hänen laveammin puolustautuneen. Silloin hän lausui muutamia omituisen viisastelevia sanoja, jotka kannattaa mainita, sillä ne valaisevat hänen luonnettansa.
"Teidänlaisenne siviilimies saattaa luulla, että sota merkitsee rumpuja ja liehuvia lippuja", sanoi hän. "Kuten vanhat viisaat sanoivat, sota on ultima ratio. Kun häikäilemättä käyttää hyväkseen etujansa, silloin käy sotaa. Kelpo Mackellar, te itse olette peijakkaanmoinen soturi Durrisdeerin voutikonttorissa, tai muuten juoruavat alustalaiset teistä liian julkeasti."
"Minä en suuria välitä siitä, mitä sota on, mitä ei", vastasin minä.
"Mutta se minua kiusaa, että te vaaditte minua itseänne kunnioittamaan.
Veljenne on kunnon mies ja te olette kehno — ei enempää eikä
vähempää."
"Jos olisin ollut Aleksander —" alkoi hän.
"Niin, siten me kukin itseämme puijaamme", huudahdin minä. "Jos minä olisin ollut pyhä Paavali, olisi asia ollut aivan sama, minä olisin tuhrinut siinä työssä ihan samoin kuin nyt näette minun tekevän."
"Minä sanon teille", huudahti hän, välittämättä keskeytyksestäni, "että jos olisin ollut kurjin pikkupäällikkö ylänkömaan miesten joukossa, jos olisin ollut Afrikan alastomain neekerien vähäpätöisin mies, olisi kansani minua jumaloinut. Kehno mies, sanoitte. Niin, mutta luotu hyväksi itsevaltiaaksi. Kysykää Secundra Dassilta, hän kertoo teille, että olen ollut hänelle kuin isä. Siirtykää minun puolelleni huomenna, tulkaa orjakseni, irtaimekseni, olennoksi, jota voin käskeä, kuten jäseniäni ja henkeäni — niin te ette enää koskaan näe pimeätä puoltani, sitä, jonka käännän maailmaa vastaan vihassani. Minun täytyy saada kaikki taikka ei mitään. Mutta ken kaikkensa antaa, sille minä korvaan moninkertaisesti. Minulla on ruhtinasluonne."
"Pikemmin se on ollut muiden onnettomuus tähän asti", huomautin minä, "ja se paljastaa hiukan ruhtinaallisuuden toista puolta."
"Joutavia!" huusi hän. "Minä sanon teille: nytkin minä tahtoisin säästää sitä perhettä, jonka kohtaloihin niin innokkaasti otatte osaa; nytkin — milloin hyvänsä — haluaisin jättää heidät sotimaan omia pikku sotiaan ja kadota siihen sissien ja konnien asumaan metsään, jota nimitetään maailmaksi. Sen tekisin milloin tahansa!" sanoi hän. "Kunhan vain — kunhan vain —"
"Kunhan vain mitä?" kysyin minä.