"Kunhan he vain sitä minulta polvillaan pyytäisivät. Niin, ja tietysti kaikkien nähden sen pitäisi tapahtua", lisäsi hän hymyillen. "Oikeastaan, kelpo Mackellar, on tuskin olemassa salia, riittävän suurta, sitä anteeksipyyntöä varten, jonka minä panisin toimeen."

"Turhuuksien turhuutta!" koetin minä saarnata. "Onpa omituista ajatella, että niin suurta pahanteon kykyä johtaa sama tunne, joka panee piikatytön keimaileman kuvastimen edessä."

"Jokaistahan asiaa voi nimittää sekä niin että näin; toinen sana tekee siitä suuren, toinen vähäpätöisen; ette te minua sanoilla masenna!" sanoi hän. "Te sanoitte tässä eilen, että minä luotin teidän omaantuntoonne; jos minulla olisi yhtä suuri halu halventaa kuin teillä, niin voisin sanoa luottavani teidän turhamaisuuteenne. Te koetatte olla un homme de parole, minä taas mies, joka ei osaa väistyä. Sanokaa sitä turhamaisuudeksi, sanokaa sitä hyveeksi, sanokaa sitä sielukkuudeksi — mitä merkitseekään nimitys? Mutta myöntäkää, että meissä on sama vaisto: sekä te että minä elämme aatteelle."

Kaikesta tästä tuttavallisesta juttelusta ja kaikesta siitä kärsivällisyydestä, jota osoitimme toisillemme, voitaneen päättää, että me sovimme erinomaisesti. Sellainen käänne oli suhteessa taas tapahtunut, ja nyt oli siinä vakavuutta enemmän kuin ennen. Lukuunottamatta mielipiteen vaihdoksia, sellaisia kuin äsken kuvailemani, ei meidän seurustelullamme ollut ainoastaan huomaavaisuuden vaan, voisinpa melkein sanoa, todellisen ystävyyden leima. Kun minä sairastuin (se tapahtui pian suuren myrskyn jälkeen), niin hän istui vuoteeni vieressä huvittaen minua jutuillaan, ja antoi minulle oivallisia lääkkeitä, jotka minä turvallisin mielin otin vastaan. Hän itse huomautti tuosta. "Seikka on se", sanoi hän, "että teillä on nyt tilaisuus oppia paremmin minut tuntemaan. Muutamia päiviä sitten, tässä yksinäisessä aluksessa, missä ei kukaan muu kuin minä vähintäkään tunne lääkintätaitoa, olisitte te varmaan luullut minun väijyvän henkeänne. Ja huomatkaa vielä, että minä sen jälkeen, kun huomasin teidän vainoavan itseäni, olen alkanut enemmän teitä kunnioittaa. Saanko kysyä, todistaako se alhaista mieltä?" Minä en oikein tiennyt, mitä olisin vastannut. Omasta puolestani uskoin hänen tarkoittavan minulle hyvää; mahdollista on, että annoin hänen teeskentelytaitonsa sitäkin enemmän pettää itseäni, mutta vakava uskoni oli (ja on vieläkin), että hänen ystävyytensä minua kohtaan oli vilpitön. Omituinen ja surullinen tosiasia on, että heti tämän muutoksen tapahduttua vastenmielisyyteni alkoi laimentua, ja ne näyt, jotka olivat minua vaivanneet, esiintyen herrani hahmossa, katosivat kokonaan. Niinpä lienee ehkä ollut jotain totta hänen viimeisissä kerskaavissa sanoissaan, jotka hän lausui minulle heinäkuun toisena päivänä, kun olimme melkein pitkän matkamme päässä. Olimme silloin ankkurissa New-Yorkin suuren sataman suulla, paahtavassa kuumuudessa, joka pian sen jälkeen muuttui raivoisaksi rankkasateeksi. Minä seisoin peräkannella katsellen läheisiä viheriöitseviä rantoja ja määräpaikastamme, pikku kaupungista, sieltä täältä nousevia savuja. Ja kun juuri olin miettimässä, kuinka pääsisin viholliseni ja ystävällisen seuramieheni edelle, jouduin hiukan hämilleni, kun hän lähestyi minua kättä tarjoten.

"Nyt minä sanon teille hyvästi", sanoi hän, "ja ainaiseksi. Sillä nyt te lähdette vihollisteni luo, ja siellä kaikki teidän vanhat ennakkoluulonne heräävät uudelleen eloon. Minä en ole vielä koskaan epäonnistunut yrittäessäni voittaa puolelleni jonkin ihmisen; tekin, ystäväiseni — sallikaa minun ainakin tämä kerta kutsua teitä sillä nimellä — tekin olette saanut minusta aivan toisenlaisen kuvan mieleenne, vieläpä sellaisen, jota ette koskaan tule kokonaan unhottamaan. Matka ei ollut riittävän pitkä; muuten olisin tehnyt syvemmän vaikutuksen. Mutta nyt on kaikki ohi, ja me olemme jälleen sotajalalla. Tästä pienestä välinäytöksestä saatte päättää, kuinka vaarallinen minä olen, ja noiden tuolla" — hän osoitti sormellaan kaupunkia — "täytyy olla hölmöjä, elleivät mieti paria kertaa päänsä ympäri, ennenkuin minua uhmailevat."

Durrisdeerin ateriat olisivatkin todellakin voineet tuottaa huvia kenelle hyvänsä, niin oivallisia olivat pöytäpuheet. Hän lausui usein julki ihmetyksensä, ettei ennen ollut välittänyt mitään minun seurastani. "Mutta se johtui luonnollisesti siitä, että kuuluimme vastakkaisiin puolueisiin. Samahan on laita vieläkin, mutta ei puhuta siitä koskaan. Minä en antaisi teille niin suurta arvoa, ellette olisi uskollinen isännällenne."

Ottakoon lukija huomioon, että hän mielestäni oli aivan mahdoton mihinkään juoneen, ja millaista hienoa imartelua on se, että täten monen ajastajan kuluttua ihmisen luonteelle ja henkisille kyvyille annetaan tunnustus. Mutta tarkoitukseni ei ole puhdistaa itseäni. Minä menettelin väärin; minä annoin hänen imarrella itseäni, ja luulen toden totta, että vahtikoira oli vaipumaisillaan sikeään uneen, kun se yht'äkkiä herätettiin.

Minun on mainittava, että hindu alinomaa kuljeskeli edestakaisin talossa. Hän ei puhunut muulloin kuin masterin kanssa ja silloin omalla kielellään, käveli kuulumattomin askelin ja ilmaantui aina sinne, missä häntä vähimmin odotti, seisoi aivan mietteisiinsä vaipuneena. Jos joku sattui tulemaan, tervehti hän narrimaisin, syvin kumarruksin. Hän näytti niin hiljaiselta, niin hennolta ja niin omiin ajatuksiinsa kiintyneeltä, etten lopuksi häntä juuri enää huomannut, pidinhän häntä vain maankulkuriksi joutuneena siivona intialaisena. Ja sittenkin oli tuo veitikka koko ajan vaaniskelupuuhissa, ja hänen kavaluutensa ja minun huolimattomuuteni avulla master varmaan sai salaisuutemme selville. Oli hyvin kolea ilta; olimme illastaneet ja laskeneet tavallista enemmän leikkiä. Silloin minua kohtasi tuo kova isku.

"Hyvin kaikki, varsin hyvin", sanoi master, "mutta parasta kai olisi jos järjestäisimme matkakapineemme kuntoon."

"Miksi niin?" kysyin minä. "Matkustatteko te?"