"Tästä matkasta tulee olemaan vahinkoa yhdelle tai toiselle", sanoin minä, "ja minä luulen juuri teidän joutuvan kärsimään. Minä kuulen varoittavan äänen sisimmässäni, ja niin paljon se sanoo selvästi — että tämä on kohtalokas matka."
"Jos te pidätte profetioista", sanoi hän, "niin kuunnelkaa tuotakin."
Yli Solway-lahden kulki raju myrskypuuska ja sade löi suuria ikkunoita vasten.
"Voiko ennustaja keksiä, mitä tuo merkitsee?" kysyi hän mitä leveimmällä murteella. "Että pikku Mackellar tulee merellä kovin, kovin kipeäksi."
Tultuani huoneeseeni istuin siellä, mieli kiusoittavasti kuohuksissa, kuunnellen tuulten möyryntää talon päätyä vasten. Kun olin sielullisesti sairas, kun myrkky mylvi ja vingahteli viireissä ja talo vavahteli perustuksillaan, en saanut unenrahtua silmiini. Istuin ja katselin kynttilän valossa mustia ikkunanruutuja, jotka myrsky joka hetki uhkasi särkeä ja viskata sisään, ja tuolle pimeälle pohjalle ilmaantui yhtenäinen sarja tulevaisuuden kuvia, jotka nostivat hiukset päälaellani pystyyn. Lapsi turmeltuna, koti särjettynä, isäntäni kuolleena tai mielipuolena, rouva epätoivoon vaipuneena — kaiken tuon minä näin räikein värein maalattuna pimeälle pohjalle, ja tuntui kuin olisi myrskyn karjunta pilkannut minua siitä, että istuin toimetonna.
YHDEKSÄS LUKU.
Mackellarin matka masterin seurassa.
Ilmassa lepäsi paksu, märkä sumu, kun vaunut ajoivat oven eteen. Me lähdimme kaikessa hiljaisuudessa; Durrisdeerin talo oli kuin oikea murheen koti, kattoräystäät tippuivat ja ikkunan luukut olivat kiinni. Minä huomasin masterin pistävän ulos päänsä ja katsovan jälkeensä noita kosteita seiniä ja kimaltelevia kattoja, kunnes ne äkkiä hävisivät sumun sekaan, ja minä otaksun, että hänet käsitti jonkunmoinen luonnollinen ikävän tunne näin lähtiessään pois; tai ehkä se oli aavistelua siitä, mitä lopuksi oli tuleva. Se ainakin on varmaa, että hän, kun vaunut kulkea ratisivat pitkää ylämäkeä Durrisdeerista lähtiessä ja me liikuimme eteenpäin märkyydessä, alkoi ensin viheltää ja sitten laulaa surullisinta kansanlauluamme, erästä niistä, jotka saavat kapakassa istuvan miesjoukon kyynelöimään, laulua "Vaeltaja-Villestä." Niitä sanoja, joilla hän sen lauloi, en ole muulloin kuullut, enkä saanut koskaan niitä kirjoitettuina käsiini. Mutta muutamia rivejä, jotka erityisesti sopivat lähtöömme, minä vielä muistan. Eräs säkeistö alkoi:
Koti oli koti silloin, kaikki hymyili; kodin helmass' oli lapsi onnenautuas.
Ja loppu jotenkin näin: