Nyt, kun päivä paistaa yli kunnaiden, on talo autio, sen ovi liiku ei. Niin siinä seisköön, armaat asujat maailmanranta vei. —
En ole kosikaan voinut sanoa, onko runo hyvä, mutta sille antoi murheellinen sävel liikuttavan värityksen, ja sen lauloi minulle ensi luokan laulaja hetkellä, joka oli varsin suotuisa vaikutelmalle. Päästyään loppuun hän katsoi minuun ja huomasi, että silmäni olivat kyynelissä.
"Oho, Mackellar", sanoi hän, "ettekö luule minun ollenkaan tuntevan kaipuuta ja ikävää?"
"Minä en usko, että te voisitte olla niin paha mies", sanoin minä, "ettei teissä olisi kaikkia mahdollisuuksia olla hyvä."
"Ei, ei kaikkia", sanoi hän, "ei kaikkia. Siinä te erehdytte. Halu puuttuu, herra evankelista."
Mutta minusta kuulosti siltä, kuin hän olisi huokaissut astuessaan jälleen vaunuihin.
Koko päivän me ajoimme; sää oli yhtä surullinen, tiheä sumu ympärillämme ja sateena putoavia pilviä pääni päällä. Tie kulki yli kanervanummien, missä ei kuulunut muuta ääntä kuin teeren kukerrus märästä metsästä ja paisuvien purojen kohina. Toisinaan uinahdin uneen ja jouduin silloin kamalan, pahaa ennustavan kauhu-unen valtaan, josta heräsin yököttävin tuntein. Toisinaan, kun tie oli jyrkkä ja pyörät kierivät vitkaan, kuuntelin vaunun sisästä kuuluvaa itämaisen kielen sorinaa, josta minun oli yhtä vaikea saada selvää kuin lintujen laulusta. Välistä, kun tie pitemmän ajan kulki vastamaahan, astui master vaunuista ja kulki vieressäni, enimmäkseen sanaa sanomatta. Ja koko ajan, nukuin tahi valvoin, oli minulla mielessäni samanlaisia synkkiä lähestyvän turmion aavisteluja, ja samat kuvat liikkuivat sieluni silmäin edessä, kuvastuen nyt vain vuorisumuun. Yksi, jonka vielä muistan, oli niin selvä väreiltään, että se näytti todelliselta. Näin siinä lordin istumassa pöydän ääressä jossakin pienessä tuvassa; ensin lepäsi hänen päänsä käsien varassa, sitten hän nosti sen hitaasti pystyyn ja katsoi minuun. Kasvoissa kuvastui äärimmäinen toivottomuus. Olin sen nähnyt ensi kerralla ikkunan ruudussa viimeisenä yönä, jonka olin Durrisdeerissa, ja puolen matkaa palasi se tavan takaa minua kiusaamaan aivan kuin painajainen. Kumminkaan se ei ollut minkäänlaista alkavaa mielenvikaisuutta, sillä minusta on nyt tullut vanha mies ilman että olen menettänyt vähintäkään tervettä järkeäni, ei myöskään (kuten silloin oli helppo otaksua) mikään jumalallinen tulevaisuuden enne, sillä kaikki mahdolliset onnettomuudet tapahtuivat, mutta tuota ei — ja minä näin monta surullista näkyä, mutta en koskaan tätä.
Suunnitelman mukaan meidän piti matkustaa läpi yön. Omituista oli, että minä heti hämärän langettua tulin hiukan paremmalle tuulelle. Kirkkaat lyhdyt, jotka heittivät valoaan yösumuun, höyryäviin hevosiin ja postimieheen, joka hypähteli satulassaan, vaikutti ehkä, että kaikki tuo tuntui minusta hauskemmalta kuin päivänvalossa, tai ehkä oli mieleni uupunut murheellisia ajatuksia hautoessaan. Varmaa on, että minä muutaman tunnin, joina en nukkunut, tunsin jonkinlaista henkistä, hyvinvointia, vaikka ruumiillisesti olinkin märkä ja väsynyt, ja että vihdoin vaivuin luonnolliseen, rauhalliseen uneen. Kuitenkin lienevät aivoni syvimmässäkin horroksessa työskennelleet ja työskennelleet ainakin jossakin määrin johdonmukaisesti. Äkkiä minä näet olin aivan valveilla ja aikeissa lausua:
Kodin helmass' oli lapsi onnenautuas. —
Minua hämmästytti, kun huomasin tuon säkeen tavalla, jota en eilen ollut huomannut, sopivan siihen kamalaan suunnitelmaan, joka masterilla tätä matkaa tehdessään oli mielessä.