Veljekset: Talvinen tarina

by Robert Louis Stevenson

Olimme nyt aivan Glasgow'n läheisyydessä, tulimme pian sinne, söimme aamiaista jossakin kapakassa ja löysimme (paholaisen johdatuksesta) juuri lähdössä olevan laivan. Tilasimme hyttipaikat ja saimme pari päivää myöhemmin tavaramme laivaan. Laivan nimi oli Verraton; se oli ikivanha ja nimi sopi sille erinomaisesti. Yleinen mielipide oli, että matka tulisi olemaan sen viimeinen; satamassa väki pudisteli sille päätään, ja sattui useita kertoja niinkin, että ventovieraat ihmiset tulivat kadulla minua puhuttelemaan ja kertoivat, että laiva oli mädännyt kuin vanha juusto ja liian ankarassa lastissa, joten se ehdottomasti haaksirikkoutuisi joutuessaan myrskyn käsiin. Tästä syystä ei matkustajia tullut muita kuin me; kapteeni Mc Murtrie oli vaitelias mies, joka piti huolta vain omista asioistaan; hän puhui Glasgow'n tai Gaelin murretta. Perämiehet olivat raakoja tietämättömiä merimiehiä, jotka olivat palvelemalla kohonneet tavallisista matruuseista. Masterin ja minun siis oli tyytyminen toistemme seuraan.

Verraton lähti Clydestä hyvässä tuulessa. Viikon ajan oli sää suotuisa ja me pääsimme jotenkuten eteenpäin. Ihmeekseni huomasin olevani täysi merimies ainakin siinä merkityksessä, etten koskaan ollut kipeä, mutta niin hyvässä voinnissa kuin tavallisesti en suinkaan ollut. En tiedä, oliko syynä laivan keinunta aalloilla, ahdas tila, suolainen ruoka, vai kaikki tämä yhdessä, mutta murheellinen oli mieleni ja hermoni kapinoivat. Matkamme tarkoitus vaikutti myöskin hiukan, mutta vain hiukan; sairauden todellinen syy oli ympäristössäni, ja ellei se johtunut laivasta, johtui se masterista.

Viha ja pelko ovat huonoja sänkykumppaneita, mutta (häpeä sanoa) niitten kanssa olen ollut muulloin tekemisissä; olen mennyt levolle ja noussut jälleen ylös niitten seurassa, olen syönyt ja juonut niiden kanssa, enkä kuitenkaan milloinkaan, en ennen enkä jälkeen, ole ollut sekä sielullisesti että ruumiillisesti niin perin myrkytetty, kuin tunsin olevani Verrattoman kannella. Myönnän mielelläni, että vihamieheni kärsivällisyydellään oli minulle hyvänä esimerkkinä; pahimpinakin hetkinä esiintyi hän mitä rakastettavimpana ja kärsivällisimpänä, oli seuranani niin kauan kuin sallin hänen sitä tehdä, ja kapusi kannelle lukemaan, kun minä olin osoittanut hänelle ynseyttä.

Kirja, jonka hän oli ottanut mukaansa, oli Richardsonin kuuluisa Clarissa, ja muiden pikku huomaavaisuuksiensa ohella hän luki toisinaan siitä minulle palasia, ja kukaan kehittynein taiteilijakaan ei olisi voinut vaikuttavammin esittää sen liikuttavia kohtia. Minä taas vastailin hänelle otteilla raamatusta, joka muodosti koko kirjastoni — ja joka oli minulle aivan uusi ja vieras, kun minä paha kyllä aina, vieläpä tähän päivään asti, olen kokonaan laiminlyönyt uskonnolliset velvollisuuteni. Hän osasi pitää arvossa kirjan hyviä puolia, kirjallisuuden tuntija kun oli, ja otti sen toisinaan kädestäni, selaili sitä tavalla, joka osoitti hänen olevan perillä asiassa, ja maksoi minulle samalla mitalla. Mutta ihmeellistä oli, kuinka vähän hän sovitti lukemaansa itseensä; se meni ylhäältä hänen päänsä yli kuin keskikesän ukkosilma. Lovelace ja Clarissa, kertomus Davidin jalomielisyydestä, hänen katumuspsalminsa, järisyttävä kysely ja epäily Jobin kirjassa, Esaiaan liikuttava rukous — kaikki tämä oli hänelle vain huvitteluaihetta, samaan tapaan kuin viulunsoitto kapakassa. Tuo ulkonaisen vastaanottavaisuuden ja sisäisen paatumuksen sekoitus vieroitti minua hänestä: se sopi hyvin siihen karkeaan hävyttömyyteen, jonka tiesin löytyvän hänen hienotapaisen ulkokuorensa alta. Toisinaan inhosin häntä kuin muodotonta, toisinaan arastelin häntä kuin jotain puoleksi kummitusmaista olentoa. Oli hetkiä, jolloin hän näytti minusta pelkältä pahvikuvalta, niin että olisi tarvinnut vain iskeä tukeva isku hänen naamioonsa nähdäkseen sisäpuolella ammottavan tyhjyyden. Tämä kauhu (joka tuskin oli aivan kuviteltua) lisäsi hänen seuransa inhoittavuutta mitä suurimmassa määrin. Vihdoin kehittyi asia siihen, että minä hänen tullessaan aivan kuin sielullisesti vapisin; toisinaan teki mieleni kiljaista, toisinaan tuntui taas siltä, kuin olisin voinut häntä lyödä. Tähän sieluntilaan oli epäilemättä osaksi syynä häpeäntunne; minähän olin Durrisdeerissa olomme viime aikoina alkanut hyvinkin sietää miestä, mutta jos nyt joku olisi minulle sanonut, että jälleen saan saman katsantokannan, olisin nauranut hänelle. Mahdollista on, ettei hän huomannut minun kivulloista kiihoitustilaani — mutta siihen kai hänen teräväjärkisyytensä oli liian suuri, joten on otaksuttavampaa, että hän ainaisen joutilaan elämänsä aikana oli niin tottunut seuraan, että hänen oli pakko tyytyä minuun, vaikka huomasikin minun huonosti salatun vastenmielisyyteni. Varmaa on ainakin, että hän mielellään kuunteli omaa puhettaan, kuten hän yleensäkin suuresti rakasti kaikkia omia kykyjään ja omituisuuksiaan — eräs muoto henkistä köyhyyttä, jota melkein aina seuraa luonteen kehnous. Useita kertoja näin hänen turvautuvan pitkiin keskusteluihin laivurin kanssa, kun minä en antautunut hänen seuraansa.

Ja sen hän teki vaikka laivuri selvään osoitti, miten väsynyt hän oli miehen juttuihin ja kärsimättömänä odotti hänen lähtevän, vastaillen vain lyhyin murahduksin.

Kun ensimmäinen viikko oli ohi, kääntyi tuuli epäsuotuisaksi ja sää ankaraksi. Meri aaltoili kovin. Verraton, joka oli vanhanaikainen rakenteeltaan ja pahasti lastattu, keinui aivan hurjasti. Laivuri pelkäsi mastojansa ja minä henkeäni. Emme päässeet suunnassamme etenemään. Koko laivan valtasi sietämätön apeus; laivamiehet, perämiehet ja kapteeni soimasivat toisiaan päivät pääksytysten. Nenäkäs sana toiselta ja lyönti toiselta puolen kuuluivat päiväjärjestykseen. Toisinaan voi tapahtua, että koko miehistö kieltäytyi työskentelemästä, ja meidän, jotka pysyttelimme kannenkatoksen alla, täytyi pari kertaa valmistautua tappelemaan — ensi kerta, jolloin minä olen ollut aseissa — kapinan pelosta. Juuri kun olimme tällaisessa vaarallisessa tilassa, puhkesi myrsky riehumaan, niin että kaikki luulivat aluksen vajoavan. Minä olin kajuuttaan sulkeutuneena toisen päivän puolipäivästä toisen iltaan. Master oli kannella, vyöstä kiinni jossakin. Secundra oli nauttinut jotakin huumaavaa ainetta ja makasi tiedotonna, joten minä, kuten ymmärrettävää on, vietin nuo tunnit aivan yksinäni. Aluksi olin pelon lainaamia, melkeinpä pyörryksiin lyömä. Mutta pian alkoi minussa kajastaa ilon hohde. Jos Verraton uppoisi, veisi se sen olennon, jota me kaikki niin syvästi pelkäsimme ja vihasimme, mukanaan pohjattomaan syvyyteen; silloin olisi Ballantraen masterin loppu, kalat uiskentelisivat hänen kylkiluittensa välitse; hänen suunnitelmansa särkyisivät ja hänen viattomat vihollisensa saisivat rauhan. Aluksi se, kuten jo sanoin, oli vain ilon hohde, mutta siitä kehittyi pian kirkas päivänpaiste. Ajatus, että mies kuolisi, poistuisi tästä maailmasta, jossa asumisen hän niin monelle teki katkeraksi, valtasi mieleni kokonaan. Minä hyväilin sitä; nautin sitä aivan kuin herkullisinta ruokaa. Ajattelin, ahtaassa huoneessani istuen, kuinka laiva sukeltaisi viimeisen kerran, kuinka aallot tunkisivat kajuuttaan kaikilta tahoilta; kuvailin mielessäni siellä tapahtuvaa viimeistä kuolonkamppailua, katselin kaikkia kauhuja melkeinpä tyytyväisenä. Tunsin voivani kestää kaikki, vieläpä lisääkin, kunhan Verraton veisi rakkaan isäntäni vihamiehen mukanaan yhteiseen hautaamme.

Seuraavana päivänä kahdentoista tienoissa vaimeni tuulen ulvonta; alus ei enää niin kovin keinunut, ja vähitellen minulle selvisi, että olimme päässeet pahimmasta myrskystä. Se oli minulle, niin totta kuin toivon Jumalan armoa, pelkkä pettymys. Siinä itsekkyydessä, jonka halpamainen, kaikki nielevä vihantunteeni synnytti, unohdin kokonaan viattoman miehistön ajatellen vain itseäni ja vihollistani. Omasta puolestani olin jo vanha; en ollut koskaan ollut nuori, minulla ei ollut taipumuksia maallisiin iloihin; minua sitoi tänne vähän; ei merkinnyt yhtä killinkiä sinne tai tänne, jos nyt yhtäkkiä hukkuisin Atlantin aaltoihin tai elää jurnuttaisin vielä jonkin vuoden kuollakseni sitten ehkä aivan yhtä kamalan kuoleman sairasvuoteella. Niinpä laskeuduin polvilleni — pitelin kiinni kajuuttapöydästä, muuten olisin heti heilahtanut keinuvalle lattialle — korotin lempeän ääneni keskellä laimenevan myrskyn mylvintää ja rukoilin omaa kuolemaani. "Oi Herra!" minä huusin, "rohkeammin olisi tehty, jos nousisin ja löisin kuoliaaksi tuon miehen, mutta sinä olet tehnyt minut kerskuriksi hamasta äitini kohdusta. Herra, sinä olet minut niin luonut, sinä tiedät minun heikkouteni, sinä tiedät, että kuolema, missä muodossa ikänä se esiintyykin, saa minut vapisemaan. Mutta katso! Nyt on sinun palvelijasi valmis, hän on riisunut pois inhimillisen heikkoutensa. Salli minun antaa henkeni tuon olennon edestä; ota ne molemmat, Herra, ota ne molemmat ja armahda viattomia!" Tällaisin ja vielä jumalattomammin sanoin ja vieläkin kiihkeämmin rukoillen minä vuodatin ulos tunteitani. Jumala ei minua kuullut, ja oli varmaankin armo, ettei hän sitä tehnyt. Minä yhä vielä suonenvedontapaisesti rukoilin, kun joku veti purjekangaskaihtimen syrjään, joten laskeutuvan auringon valo virtasi kajuuttaan. Minä hypähdin häveten seisaalleni ja huomasin hämmästyksekseni, että horjuin ja tunsin tuskia, aivan kuin olisin ollut kidutuspenkissä. Secundra Dass, joka oli nukkunut unijuomansa loppuun, seisoi eräässä nurkkauksessa aivan lähellä tuijotellen hurjasti minuun, ja kapteeni katsoi minuun avoimesta kajuutan ovesta ja kiitti minua rukouksistani.

"Te olette pelastanut laivan, mr. Mackellar", sanoi hän. "Ei mikään merimieskunto olisi voinut sitä pitää veden pinnalla. Meidän sopii todellakin sanoa: 'Ei auta vankat vartijat, jos ei oo' Herra suojanas!'"

Kapteenin väärinymmärrys nöyryytti ja hämmensi minut. Samaan suuntaan vaikutti se kummastus ja pelko, jonka alaisena hindu aluksi näytti olevan, ja se mateleva kohteliaisuus, jota hän nyt minulle osoitti. Nyt tiedän, että hän oli kuullut ja käsittänyt mitä oikeastaan rukoilin. Luonnollisesti hän heti ilmaisi asian herralleen, ja kun nyt, salaperäisyyksien selvittyä, ajattelen tapausta, voin ymmärtää sen ihmeellisen ja voinpa sanoa hyväksyvän hymyn, jolla master minua kunnioitti ja jota minä silloin en käsittänyt. Samoin selviävät eräät sanat, jotka hän muistaakseni samana iltana lausui. Hän ojensi minulle hymyillen kätensä ja sanoi: "Ei, kelpo Mackellar, ei jokainen ole niin suuri pelkuri, kuin itse luulee — eikä liioin niin hyvä kristitty." Hän ei voinut tietää, kuinka totta hän puhui. Ei näet käy kieltäminen, että ne ajatukset, jotka olivat tulleet mieleeni myrskyn raivotessa, yhä pitivät minua vallassaan, ja ne sanat, jotka itsestään lipuivat kielelleni rukouksen aikana, kaikuivat yhä korvissani. Velvollisuuteni on kertoa aivan avomielisesti, mitä häpeällisiä seurauksia tästä oli, sillä en voisi koskaan puolustaa sellaista epärehellistä menettelyä, että kuvailisin muiden syntejä ja salaisin omani.

Tuuli laimeni, mutta maininki kävi yhä korkeampana. Koko yön Verraton keinui mitä kamalimmin, seuraava päivä koitti ja vieläkin seuraava, mutta ilman muutosta. Oli melkein mahdotonta päästä yli kajuutan-lattian; vanhat kokeneet merimiehet heittelehtivät kannella loukkaantuen pahasti; vanhan aluksen joka ainoa lankku kitisi liitoksissaan ja ankkuriketjujen luona oleva iso kello kilisi valittaen lakkaamatta. Eräänä noista päivistä istuimme me, master ja minä, laivan peräkannella. Minun on huomautettava, että Verrattoman perävannas oli hyvin korkea. Sen reunaa kulki verrattain leveä porras, joka aluksen kummallakin kyljellä, keskipartaaseen yhtyessään, muuttui hienoksi, vanhanaikaiseksi leikkauskoristeeksi. Tuo laitos, joka näytti olevan enemmän komeuden kuin hyödyn vuoksi, vaikutti, että sinne syntyi paikka, missä ei ollut minkäänlaista turvaa, ja se aivan korkeimman osan rajalla, missä sitä laivan heilahdellessa eniten saattoi tarvita. Siellä me istuimme, jalat riippumassa, master minun ja laivanreunan välillä ja minä pitäen molemmin käsin kiinni kajuuttaikkunan ristikosta; olin näet huomannut olevan vaarallista siinä istua, etenkin kun alinomaa voin seurata heilahteluamme katselemalla masteria, jonka hahmo kuvastui aurinkoa vasten partaan aukon kohdalla. Milloin oli hänen päänsä zenitissä, jolloin varjo lankesi yli Verrattoman sen toiselle puolelle, milloin hän heilahti alaspäin, kunnes hän oli jalkaini alla, niin että näin merenpinnan hänen yläpuolellaan kuin huoneen katon. Tuota katsoessani lumoonnuin yhä enemmän, lumoonnuin kuten lintujen sanotaan lumoutuvan käärmettä katsellessaan. Samalla huumasi minua kaikenlainen meteli, sillä nyt, kun olimme nostaneet kaikki purjeet siinä turhassa toivossa, että pääsisimme matkasuunnassamme eteenpäin, ratisi laiva aivan kuin jokin tehdas. Puhuimme ensin kapinasta, joka oli meitä uhannut, ja jouduimme siten puhumaan murhasta. Tämä sai masterin kiusaukseen, suurempaan kuin mitä hän voi vastustaa. Hänen piti kertoa minulle juttu ja samalla osoittaa, kuinka nokkela ja kuinka ilkeä hän oli. Tällaisissa tapauksissa hän aina esiintyi teeskennellen ja mahtipontisesti, saaden tavallisesti aikaan, mitä oli tarkoittanut. Mutta kertomus, jonka nyt sain kuulla, kerrottuna kovalla äänellä keskellä mahtavaa kohinaa, ja kertojana mies, jonka toisena hetkenä näin yläpuolellani taivaalla ja toisena anturaini alla — juuri tämä kertomus teki minuun aivan erikoisen vaikutuksen.