"Ystäväni kreivi", aloitti hän kertomuksensa, "vihasi erästä saksalaista paroonia, joka ei ollut ollut kauan Roomassa. Voi olla samantekevää, mikä vihamielisyyden syynä oli, mutta kun kreivi oli päättänyt kostaa, ja kostaa panematta itse mitään alttiiksi, niin hän piti aikeensa parooniltakin salassa. Tämä onkin itse asiassa ensimmäinen ehto koston onnistumiselle; viha, joka ilmaistaan, on voimaton. Kreivi oli tiedonhaluinen, etsivä henki. Hänessä oli hiukan taiteilijaa. Kun hän ajatteli tehdä sitä tai tätä, tahtoi hän aina suorittaa asian täydellisesti hyvin, ei ainoastaan tarkoitusta silmällä pitäen, vaan myöskin ottaen huomioon välineet ja keinot; muuten näytti asia hänestä epäonnistuneelta. Hän ratsasti nyt eräänä päivänä etukaupunkien syrjäpuolissa ja joutui ruohottuneelle sivutielle, joka kääntyi Campagnaan päin. Oikealla oli vanha roomalainen hauta ja vasemmalla puutarha, jonka puut olivat aina viheriöitseviä. Tie vei hänet pian rauniojoukkioon; keskellä hän huomasi kallionkylkeen johtavan avoimen oven ja aivan sen läheisyydessä yksinäisen surkastuneen pinjan, viinimarjapensaan korkuisen. Paikka oli autio ja kaukana valtatieltä; sisäinen ääni kuiskasi kreiville, että täällä oli jotakin, josta hän voi hyötyä. Hän sitoi hevosensa pinjaan, otti esiin tuluksensa saadakseen valoa ja astui kallionkyljessä olevasta ovesta sisään. Aukko johti vanhaan roomalaiseen holvikäytävään, joka kohta jakaantui kahdeksi. Kreivi kulki oikeanpuolista käytävää, hapuillen pimeässä eteenpäin, kunnes kohtasi jonkinlaisen aitauksen. Se ulottui jokseenkin vyötäisiin asti ja kulki yli koko käytävän. Hän tunnusteli jalallaan ja huomasi aitauksen takana sileän kivireunan ja sen takana tyhjyyden. Hän oli nyt tullut kovin uteliaaksi ja kokosi sen vuoksi muutamia lahoja puunpalasia, joita makasi maassa, ja sytytti pienen nuotion. Aivan hänen edessään oli syvä kuoppa; epäilemättä oli joku lähiseudun talonpoika käyttänyt sitä joskus kaivona ja rakentanut aitauksen. Kauan seisoi kreivi aitaukseen nojaten ja katseli kaivoon. Sen olivat roomalaiset kaivaneet ja se näytti, samoin kuin kaikki muutkin tuon kansan laitokset, rakennetun iankaikkisuutta varten. Laidat olivat vielä tasaiset ja liitokset tiiviit; se, joka sinne putoaisi, olisi auttamattomasti hukassa. 'Miten olikaan?' mietti kreivi, 'minut toi tänne selvä sisäinen vaisto. Mikä voi olla syynä? Mitä olen saavuttanut? Miksi lähetettiin minut tuohon kaivoon tuijottamaan?' Samassa myötäsi aitaus ja hän oli suin päin syöksymäisillään kuoppaan. Hän hypähti taaksepäin pelastuakseen ja polki samalla sammuksiin viimeisetkin nuotion jäännökset; valoa ei käytävässä enää ollut, kitkerää savua vain. 'Onko minut lähetetty tänne kuolemaan?' sanoi hän väristen kiireestä kantapäähän asti. Silloin juolahti hänen mieleensä jotakin. Hän ryömi takaisin kuopan partaalle tunnustellakseen käsillään. Aitausta oli aikoinaan tukenut pari sivupönkkää; toinen vain oli irtaantunut, joten aitaus riippui toisen varassa. Kreivi nosti sen jälleen pystyyn, samaan asentoon, missä se oli ennenkin ollut, niin että seuraava kaivolla kävijä oli varman kuoleman oma. Sitten hän haparoi ulos katakombista, aivan pahoinvoipana.
"Seuraavana päivänä, ratsastaessaan paroonin kanssa juhlakulkueessa, kreivi tahallaan oli olevinaan mietteisiinsä vaipunut. Toinen kysyi (kuten hän oli laskenutkin), mistä se johtui, ja kreivi, hetken esteltyään myönsi aivan harvinaisen unen hänen mieltänsä painostavan. Tällä hän tahtoi saada paroonin kiintymään asiaan; tämä näet oli taikauskoinen mies, mutta oli halveksivinaan kaikkia taikoja. Hän alkoi tehdä pilaa, mutta silloin kreivi vastasi — aivan kuin tahtomattaan huudahtaen — että hänen piti varoa, sillä uni koski juuri häntä. Te tunnette riittävästi ihmisluontoa, kunnon Mackellar, selvästi ymmärtääksenne, ettei parooni rauhoittunut, ennenkuin oli saanut kuulla unen. Kreivi tiesi hänen nyt sitä vaativan ja kiusasi häntä, kunnes hän oli aivan suunniltaan; sitten hän vihdoin teeskennellyn vastenmielisesti oli suostuvinaan hänen pyyntöönsä. 'Minä varoitan teitä', sanoi hän, 'se johtaa onnettomuuteen; joku aavistus sanoo sen minulle. Mutta kun ette te enkä minäkään saa muuten rauhaa, niin saatte itse siitä vastata. Uneni oli sellainen, että näin teidän ratsastavan jossakin, en tiedä missä, mutta jossakin Rooman lähistöllä se kai oli, sillä oikealla kädellä teistä oli vanha hauta ja vasemmalla puutarha, jonka puut olivat aina viheriöitseviä. Minusta näytti kuin olisin kauhun valtaamana teille herkeämättä huutanut, että kääntyisitte takaisin. En tiedä, kuulitteko ääntäni, mutta eteenpäin te ratsastitte mitään huolimatta. Tietä pitkin te jouduitte raunioiden ympäröimälle autiolle paikalle, jossa oli kallioseinämään johtava ovi ja oven läheisyydessä ränstynyt pinjapuu. Siinä te minun yhä huutaen teitä varoittaessani astuitte hevosen selästä, sidoitte hevosenne pinjaan ja kävitte rohkeasti ovesta sisään. Sisällä oli pimeä, mutta unessa minä yhä voin teidät nähdä, ja huusin aina vain teitä kääntymään takaisin. Te kuljitte tunnustellen oikeallepäin ja tulitte pieneen huoneeseen, jossa oli aidattu kaivo. Mutta nyt — en tiedä miksi — kasvoi pelkoni tuhatkertaiseksi, ja minusta tuntui, että huusin ääneni käheäksi teitä varoittaessani, huusin, että vielä on aika ja rukoilin teitä mitä pikimmin rientämään pois tuosta vestibyylistä. Minä käytin juuri sitä sanaa unissani ja sen merkitys tuntui minusta silloin olevan aivan selvä, mutta nyt, kun olen valveillani, täytyy minun tunnustaa, etten sitä käsitä. Minun huutamisestani te ette vähääkään välittänyt, nojasitte vain koko ajan aitaukseen katsellen tarkkaavasti alas veteen. Ja sitten te saitte jonkinlaisen ilmoituksen; minä en luule edes käsittäneeni, mitä se koski, mutta se peloitti minua siinä määrin, että havahduin unestani, ja vapisin ja itkin herätessäni. Ja nyt', jatkoi kreivi, 'minä kiitän teitä sydämestäni siitä, että pakotitte minut kertomaan. Tuo uni lepäsi raskaana taakkana mielessäni, mutta nyt, kun olen saanut sen kerrotuksi yksinkertaisin sanoin ja päivän valossa, ei se minusta näytä suuria merkitsevän!' 'Enpä sentään tiedä', sanoi parooni, 'jotakin omituista siinä on. Ilmoituksen, sanoitte.' — 'Niin, onpa se naurettava uni; se on hauska kerrottava ystävillemme!' 'Sitä nyt en niinkään tiedä', sanoi kreivi. 'Minusta on verraten epämieluista enää siihen palata. Unohdetaan se mieluummin kokonaan!' 'Kernaasti minun puolestani', sanoi parooni. Eikä unesta tosiaankaan tullut enää heidän kesken puhetta. Muutamia päiviä myöhemmin kreivi ehdotti, että he tekisivät ratsastusmatkan ulos kaupungista; heistä näet oli viime päivinä tullut yhä paremmat ystävät. Kotimatkalla kreivi aivan huomaamatta muutti matkasuuntaa. Yht'äkkiä hän pysäytti hevosen, peitti kasvonsa käsiinsä ja huudahti. Sitten hän paljasti kasvonsa (jotka nyt olivat aivan valkoiset; hän näet oli oivallinen näyttelijä) ja tuijotti parooniin. 'Mikä teitä vaivaa?' huusi parooni, 'mikä on vikana?' 'Ei mikään', huusi kreivi. 'Ei ole mikään vikana. Minua vain hämmästytti jokin, en tiedä mikä. Rientäkäämme Roomaan!' Mutta samassa oli parooni katsellut ympärilleen ja käännyttyään Roomaan päin huomannut tien vasemmalla puolella tomuisen sivutien, jonka toisella puolella oli hauta ja toisella puutarha aina viheriöitsevine puineen. — 'Niin', sanoi hän muuttunein äänin, 'rientäkäämme todellakin Roomaan. Luulenpa, ettette voi oikein hyvin!' 'Jumalan tähden', huusi kreivi vavisten, 'kunpa pääsisin Roomaan ja sänkyyni!' He ratsastivat takaisin melkein sanaa sanomatta, ja kreivi, jonka oikeastaan olisi pitänyt kutsuihin, paneutui makuulle, käskien sanoa, että hän oli saanut malariakohtauksen. Seuraavana päivänä löydettiin paroonin hevonen pinjaan sidottuna, mutta hänestä itsestään ei siitä hetkestä lähtien kuultu mitään. — Niin, oliko tuo sitten murha?" kysyi master, keskeyttäen äkkiä kertomuksensa.
"Oletteko varma siitä, että hän oli kreivi?" kysyin minä.
"En minä hänen arvonimestään niin varma ole", vastasi hän, "mutta jalosukuinen herra hän oli, ja Jumala varjelkoon teitä, Mackellar, niin viekkaasta vihollisesta."
Viimeiset sanat tulivat ylhäältäpäin; hän hymyili minulle korkealta ilmasta; seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jalkaini alla. Minä seurasin yhä hänen heiluntaansa, olin siitä huvitettu kuin pieni lapsi; se sai minut pyörryksiin ja ajatuksista tyhjäksi, minä puhuin kuin unissani.
"Hän siis vihasi syvästi paroonia?" kysyin minä.
"Hänen mieltään ihan käänsi, kun tuo toinen oli läheisyydessä", sanoi master.
"Samaa olen minäkin tuntenut", sanoin minä.
"Todellako!" huudahti master. "Mitä kuulenkaan — olenko liian itserakas, vai saanko todellakin juuri minä aikaan tuon sisälmysten sekaannuksen?"
Hän kykeni valitsemaan miellyttävän asennon silloinkin, kun ainoana katsojana olin minä, ja hän oli sitäkin taipuvaisempi sellaiseen, jos tila oli edes jonkinverran vaaranalainen. Hän istui nyt polvi toisen päällä ja käsivarret ristissä; hän seurasi aluksen heiluntaa ja pysytteli niin taitavasti tasapainossa, että pieninkin sysäys olisi hänet pudottanut. Yht'äkkiä näin isäntäni pöydän ääressä kasvot käsiin peitettynä, mutta tällä kerralla oli niissä, kun hän ne paljasti, kovin moittiva ilme. Samalla ilmaantuivat salamannopeasti mieleeni ne sanat, joita olin käyttänyt rukoillessani — rohkeammin olisi tehty, jos löisin kuoliaaksi tuon olennon —. Kokosin kaikki voimani ja potkaisin, juuri kun laiva heilahti sille laidalle, missä vihamieheni istui, häntä voimakkaasti jalallani. Kohtalon kirjaan oli kirjoitettu, että tulin tuohon yritykseen syylliseksi, siinä kumminkaan onnistumatta. Lieneekö syynä ollut oma epävarmuuteni vai hänen uskomaton reippautensa, joka tapauksessa hän vältti iskun, hypähti seisaalleen ja sai samassa tarttuneeksi kiinni erääseen vanttiin.