En tiedä kauanko kului sill'aikaa kun makasin laivan kannella, pelon, katumuksen ja häpeän valtaamana, ja hän seisoi selkä laivanporrasta vasten pidellen kiinni vantista ja silmäillen minua, kasvoilla omituisen sekava ilme. Vihdoin hän alkoi puhua.
"Mackellar", sanoi hän, "minä en teitä moiti, vaan tarjoan teille sovintoa. Te puolestanne ette luultavasti halua tätä urotyötä kuuluteltavan maailmalle, ja minä puolestani myönnän avoimesti, ettei minua miellytä alinomaa peljätä, että minut murhaa mies, jonka kanssa syön samassa pöydässä. Luvatkaa minulle — ei", katkaisi hän puheensa, "Te ette ole vielä täysin oman itsenne herra, voisitte jälkeenpäin ajatella, että minä otin teiltä lupauksen heikkouden hetkenä, enkä minä tahdo jättää viisastelulle mitään sijaa — sitenhän omantunnontarkat ihmiset petosta harjoittavat. Ajatelkaahan sitä enemmän."
Sitten hän hyppi pitkin heilahtelevaa kattoa kuin orava ja pujahti kajuuttaan. Noin puolen tunnin kuluttua hän palasi — minä itse makasin vielä samassa paikassa.
"No", sanoi hän, "lupaatteko minulle kristittynä ja veljeni uskollisena palvelijana, että minä tästä lähtien saan olla rauhassa teidän vainoomiseltanne?"
"Sen lupaan", vastasin minä.
"Saatte lyödä kättä sen asian vahvisteeksi", sanoi hän.
"Teillä on oikeus tehdä vaatimuksia", vastasin minä, ja me löimme kättä.
Hän istui heti samalle paikalle, samaan vaaralliseen asemaan.
"Olkaa varuillanne!" huusin minä, peittäen silmäni käsilläni. "Minä en saata katsella teitä siinä. Pieninkin muutos merenkäynnissä voi heittää teidät syvyyteen."
"Tepä olette epäjohdonmukainen", vastasi hän hymyillen, mutta teki kuten pyysin. "Mutta kaiken kaikkiaan, Mackellar, teidän tulee tietää, että kunnioitukseni teitä kohtaan on äärettömästi kasvanut. Te luulette, etten minä voi antaa todellista arvoa ystävyydelle. Mutta minkätähden luulette minun kuljettavan Secundra Dassia mukanani ympäri maailman? Siksi, että hän kuolisi ja tekisi murhan puolestani minä hetkenä hyvänsä, ja sentähden minä hänestä pidän. Teistä tämä ehkä tuntuu ihmeelliseltä, mutta totta on, että siedän teitä paremmin tuon äskeisen tekonne jälkeen. Minä luulin teidän olevan kokonaan kymmenen käskysanan pauloissa, mutta ei — jumal'avita!" huudahti hän — "tuolla vanhalla akalla oli sittenkin verta suonissaan! Silti en tahdo sanoa", jatkoi hän, jälleen hymyillen, "ettei lupauksen anto ollut oikein tehty; minä näet uskon, ettette te koskaan voisi kunnostautua uudessa ammatissanne."