"Onhan velvollisuuteni", vastasin, "pyytää teiltä ja Jumalalta anteeksi yritystäni. Joka tapauksessa olen nyt antanut sanani ja tahdon sen kunniallisesti pitää. Mutta kun ajattelen niitä, joita te vainoatte —" siihen minä pysähdyin.
"Elämä on ihmeellinen", sanoi hän, "ja ihmiset ihmeellisiä olentoja. Te luulottelette nyt rakastavanne veljeäni. Voitte olla varma siitä, että se on pelkkää tottumusta. Muistelkaapas, niin mieleenne johtuu, että hän teistä, kun Durrisdeeriin tulitte, näytti älyttömältä nuorukaiselta, josta ei ollut mihinkään. Hän on vieläkin yhtä älytön, eikä hänestä sen suurempiin ole nytkään, vaikk'ei hän enää olekaan yhtä nuori. Jos te sen sijaan olisitte kohdannut minut, olisitte yhtä ankarasti minun puolellani."
"Minä en mitenkään tahdo sanoa, ettei teistä ole mihinkään, mr. Bally", vastasin minä, "mutta nyt te esiinnytte älyttömästi. Te olette vast'ikään osoittanut luottavanne sanaani. Se, mitä muuten sanon omaksitunnokseni, aivan itsestään arastaa teitä, samoin kuin silmä, kun sitä kohtaa liian kirkas valo."
"En minä juuri tuota tarkoittanutkaan", sanoi hän. "Minä tarkoitan, jos olisitte kohdannut minut silloin, kun olin nuori. Teidän on pidettävä mielessänne, etten ole ollut aina sellainen kuin nyt, ja etten olisi tullutkaan tällaiseksi, jos minulla olisi ollut teidänlaisenne ystävä."
"Kyllä, mr. Bally", sanoin minä. "Te olisitte tehnyt minusta pilaa. Te ette olisi koskaan uhrannut kymmentä kohteliasta sanaa sellaiselle kankeavarpaalle kuin minä."
Mutta nyt hän oli päässyt oikein puhdistautumisintoon, ja sillä hän minua kiusasi koko lopun matkaa. Ennen hän varmaankin oli pitänyt huvinaan maalata itsensä mustemmaksi kuin tarvis vaati, ylpeillyt konnuudestaan ja käyttänyt sitä aseenaan. Ei hän nytkään tehnyt itseänsä vikapääksi sellaiseen epäjohdonmukaisuuteen, että olisi peruuttanut vähääkään siitä, mitä oli tunnustanut. "Mutta nyt, kun tiedän teidän inhimilliseksi olennoiksi", sanoi hän, "pidän sopivana selittää asioitani. Vakuutan teille, että olen itsekin inhimillinen ja omistan hyveitä samoinkuin muutkin." Minua tuo, kuten jo sanoin, vaivasi, sillä minä voin vastata ainoastaan yhdellä tapaa, ja sen olin sanonut jo sata kertaa: "Luopukaa nykyisestä suunnitelmastanne ja palatkaa Durrisdeeriin; silloin minä teitä uskon."
KYMMENES LUKU.
Mitä New-Yorkissa tapahtui.
Mainitsin jo, että ali aikomukseni ehtiä masterin edelle. Se kävikin varsin helposti päinsä, kun sain kapteeni Mc Murtrien avukseni. Master laskettiin juuri lastattavaan venheeseen aluksen toiselle kyljelle ja sill'aikaa lähti toiselta ruuhi, jossa ei ollut muuta lastina kuin minä. Suurempaa vaivaa ei minulla ollut lordin talon etsinnässäkään, ja sinne minä kiiruhdin niin nopeasti kuin suinkin. Talo oli kaupungin laidassa: oivallinen asumus komeine puutarhoineen; sivurakennus, joka oli tavattoman iso, sisälsi sekä ladot, aitat että tallit. Siellä lordi käyskenteli minun tullessani; siellä hän yleensä enimmäkseen oleskelikin, sillä maanviljelysharrastukset olivat saaneet hänet kokonaan valtoihinsa. Hyökkäsin hengästyneenä hänen luokseen ja ilmoitin hänelle uutisen, joka itse asiassa ei mikään uutinen ollut, sillä kaupunkiin oli saapunut useita laivoja, jotka olivat lähteneet myöhemmin kuin Verraton.
"Olemme odottaneet teitä kauan", sanoi lordi, "ja olemme oikeastaan jo lopulta lakanneet odottamasta. Minua ilahduttaa saada jälleen puristaa kättänne, Mackellar. Minä luulin teidän lepäävän meren pohjassa."