ADELGUNDA. Barnau, tämän tilan omistaja, on minun veljeni-poika. Kun veljeni kaksikymmentä vuotta sitten kuoli, jätti hän jälkeensä ainoastaan pienenlaisen omaisuuden. Hänen poikansa ryhtyi asioihin, joissa uskaliaisuus sekä onni pian saivat hänet varakkaaksi. Sitten hylkäsi hän asioimisensa, kun saattoi tyydyttää palavan halunsa nähdä vieraita maita. Hän osti tämän kartanon suurine perintötiloineen. Tässä varusti hän vieraanvaraisen olopaikan sisarilleen, jotka muuten, pienestä isän perinnöstä eläen, olisivat saaneet supistaa oloansa; täällä tarjosi hän ystävällisesti olennon ja elannon köyhälle sisarensatyttärelle, Ottilialle, ja vihdoin meillekkin. Huomaathan siis, kuinka suuressa kiitollisuuden velassa me kaikki hänelle olemme.
DIETRICH. No kaikkia! Koska hän on rikas, tekee hän ainoastaan velvollisuutensa, vähän auttaissaan. (Nauraen) Toinen kysymys on, onko hän tehnyt niinkään viisaasti majoittaissaan tänne koko pataljonan akkoja, jotka lakkaamatta riitelevät.
ADELGUNDA. Dietrich, nyt puhut pahoin. Lupaathan toki kohdella orpanaa asianmukaisella kunnioituksella.
DIETRICH. Hyvä, hyvä! Tuo vanha juutalainen tuntuu olevan kelpo poika, me kai kyllä tulemme toimeen.
ADELGUNDA. Poikani, minä pyydän — — —
DIETRICH. Kylliksi, äiti! Sinä olet aivan meidän kaljupään rehtorimme kaltainen! Kun kerran saarnan alkuun pääset, et enää loppua löydäkkään.
ADELGUNDA. Dietrich!
DIETRICH. Voi hyvin, voi hyvin.
(Perällä vasemmalle).
ADELGUNDA. Hän on poissa. Saattaisinpa suuttua tuohon poikaan, mutta hän on toki herttainen nuorukainen, ja nuoruuden vallattomuus on aina vähän hurjamainen. Mutta sinä, Iduna, sin'et vain milloinkaan opi oloas ja asemaasi tuntemaan?