OTTILIA. Pitääkö minun sanoa?
BARNAU. Tietysti! Kun enosi ja holhojasi kysyy.
OTTILIA. No, niin, minä olen nähnyt miehiä, jotka ovat olleet vähemmin viehättäviä kuin herra Wismar.
WISMAR. Oi, neitini!
BARNAU. Tämä herra on mahtava mathematikeri, hän osaa mitata kaikki kulmat, vieläpä sekä auringon että kuun parallaksitkin, yksi ainoa kulma vain on, jota hän ei vielä ole saanut tutkineeksi.
OTTILIA. Mikä kulma?
BARNAU. Sinun sydämesi kulma.
OTTILIA. Mutta eno, sinä saatat minut hirveään pulaan.
BARNAU. Tarkoitat kai, kun minä kolmantena puhelen asiasta, kun en jättänyt sitä hänen tehtäväkseen, ollessaan sinun kanssasi kahdenkesken, kuu en antanut hänen itse sulle tunteitaan tunnustaa? Niinpä kyllä, lapsikulta, mutta sinun hilpeytesi saapi hänet aina äänettömäksi, senvuoksi täytyi minun rientää hälle avuksi.
WISMAR. Lakkaahan jo, säästähän toki tuon armaan neidon arkatuntoisuutta. Niin, neitini, Oswald on puhunut totta; Te olette tehnyt minuun syvimmän, katoamattoman vaikutuksen, vaikutuksen, joka vetää miestä neidon luo tarjoamaan itseään hänelle. Ainoa, minkä minä voin teille tarjota, on suora, rehellinen sydän, joka vilpittömällä uskollisuudella teihin liittyy. Jos tahdotte olla omani, olen vakuutettu elämäni onnesta ja toivon ett'ei teidänkään kohtalonne minun kanssani onnettomaksi tule. Nyt päättäkää itse.