OTTILIA (kainosti). Herrani, kuinka saatan minä näin aivan silmänräpäyksessä — pitäähän mun ensin toki miettiä — —
BARNAU. Mitä siin'on miettimistä? Pika-päätös paras päätös! Sulla ei ole äitiä, jonka tahtoa sun kuulustella pitää, ainoastaan seurata minun, enosi ja holhojasi neuvoa. Ja minä puolestani liitän riemulla teidän kätenne, sillä Brunon tunnen minä perinpohjin, jotta saatankin sanoa: Parempata miestä sin'et saisi milloinkaan. Puhu nyt.
OTTILIA. Vaan — kuinka sinä minua pakoitat!
BARNAU. Muille sit'en tekisikkään, mutta iloiselta, älykkäältä
Ottilialtani tohdin jo odottaa pikaista päätöstä.
OTTILIA. Oi, kuinka viekkaasti sa ajoit minut satimeen — min'en saata pettää luottamustasi — no — niin!
(Kasvot poispäin, käsi Wismar'ille).
WISMAR (ottaa hänen kätensä), Ottilia! Onko tämä totta?
OTTILIA. Enhän muuta saata, kun te mua pakoitatte.
WISMAR. Mutta ainoastaan käsi? Eikö silmää myöskin? Enkö siitä saa nähdä tämän käden antavan itseänsä mielellään?
OTTILIA (kääntyy vitkaan, katsoo häneen häveliäästi).