BARNAU. En suinkaan! Iloiset ihmiset ovat tavallisesti hyviä.
OTTILIA. Sepä iloista. Minä jo pelkäsin.
BARNAU. Pelkäsit?
OTTILIA. Sisaresi ja tätisi eivät kärsi minun iloani, he nurisevat. Siitä en minä ole juuri suuresti väliä pitänyt, mutta jos sinäkin olisit nurissut — — —
BARNAU. Min'en koskaan nurise, mutta ehkä ystäväni, herra tohtori
Wismar.
OTTILIA (kumartaa, hienosti). Suokaatte anteeksi, ett'en vielä ole tervehtinyt teitä, mutta min'en ole niin pitkään aikaan nähnyt enoani ja olen jo kauvan iloinnut hänen tulostaan.
WISMAR (tarkastaa häntä huomattavalla mielihyvällä). Minull' ei ole mitään anteeksi annettavaa, neitiseni; minun on hupaista nähdä noin sydämellistä, viatonta iloa.
OTTILIA (uhkaa sormellaan). Eno, eno!
BARNAU. Miksi uhkaat?
OTTILIA. Miksi narraat; tuo herra ei näytä ollenkaan nurisevalta.