(Perältä oikealle).
ADELGUNDA. Hupakko! — Noiden uljuus tuntuu aikaa voittain yhä kiusoittavammalta. — Mutta kuuleppas, Dietrich, sinua täytyy minun totisesti moittia.
DIETRICH (menee). Voi hyvin, äiti!
ADELGUNDA. Minne nyt?
DIETRICH. Ratsastamaan! Metsästämään!
ADELGUNDA. Ja jäät sinne koko päiväksi?
DIETRICH (nauraen). Ehkäpä niinkin!
ADELGUNDA. Minä olen niin iloinnut siitä, että sinä vietät lupa-aikasi täällä kotona ja että saan seurustelemistasi nauttia — vaan alati olet sinä poissa.
DIETRICH. Alati aloitat sinä päiväsi valitusvirsillä ja nurinalla, siksi menen minä tieheni!
ADELGUNDA. Niin, jos sinä toki mokomia kohtauksia kuin äskeinen — —