DIETRICH (yhä huolimattomasti). Olenhan minä ylioppilas! Kun somat huulet tavataan, aina niitä suudellaan.
ADELGUNDA. Sinun puheesi ovat todellakin sävyttömiä!
DIETRICH. Ylioppilas-puheita vain, äiti, ei muuta. Voi hyvin!
ADELGUNDA. Ai'otko todellakin lähteä?
DIETRICH. Huvitteleimaan, — mitenkä muuten! Siksihän lupa-aika onkin! Yliopiston tuolit saavat ihmisen aivan tarpeeksi asti puun ma'un tuntemaan!
ADELGUNDA. Tulethan toki viimeistään päivälliseksi takaisin!
DIETRICH. Sitä en saata luvata; minä ratsastan kaupunkiin, ja jos siellä tapaan hyviä tuttuja, en niinkään pian palanne.
ADELGUNDA. Vaan jäät sinne yli puolen-yön!
DIETRICH (nauraen). Ehkäpä niinkin, äiti!
AADELGUNDA. Mutta Dietrich!