OTTILIA. Annappas kun mietin. Koulussa kutsuttiin minua myöskin raivioksi, mutta opettajattaret vakuuttivat silloin minun vast'edes parantavan itseni ja muuttuvan vallan siivoksi. Ja kyllähän mini olen koettanutkin, vaan eipä siitä lie suurta apua ollut, koska sinä heti kutsuit minua — niin — — —
BARNAU. Raivioksi.
OTTILIA, Ah, niin. (Wismar'ille) Onkohan tuommoinen — raivio kovinkin kauhistava?
WISMAR. Ei suinkaan, ainakin minä niitä suvaitsen.
OTTILIA. No, sitte turvaun minä teihin, kun eno alkaa torua.
BARNAU. Parhaasenpa turvaut! Tuo totinen ihminen ei kärsi vallattomuutta ollenkaan.
WISMAR. Miksi sinä aina minun totisuuttani vedät esiin.
BARNAU. Enkö ole oikeassa? Huomaappas, Ottilia! Bruno-ystäväni on ensiksikin suuri matematikeri ja astronomi, sitte botanisti, sitte kemisti, sitte meteorologi, geologi ja geognosti. Ne ovat syvällisimpiä tieteitä, joita pitää suurimmalla totisuudella harjoitella.
OTTILIA. Minä alan jo pian pelätä teitä.
WISMAR. Pelätä?