— Mutta te, kuinka te hänet tunsitte?
Mies vastasi:
— Hän kuoli meillä.
Istuttiin jälleen; ja kun kiihtymys oli hiukan rauhoittunut, kertoi äiti jälleen työhönsä ryhtyen, että Gottfried oli käynyt heillä monet vuodet; joka kerran hän poikkesi heille, sekä meno- että tulomatkoillaan, kaupusteluretkillään. Kun hän viime kerran oli tullut — (viime heinäkuussa), — oli hän näyttänyt hyvin väsyneeltä; ja laskettuaan käärön selästään ei hän ollut hyvään aikaan saanut sanaa suustaan; mutta siitä ei oltu sen enempää välitetty, sillä oli totuttu, että hän oli sellainen tullessaan, ja tiedettiin, että häntä kiusasi hengenahdistus. Gottfried ei valittanut vaivaansa. Milloinkaan ei hän yleensä vaikeroinut. Aina keksi hän jotain hyvää pahoissakin asioissa. Kun hän oli väsyttävässä työssä, niin hän iloitsi ajatellen, miten mukavaa olisi sitten, illalla, kun pääsisi vuoteeseen; ja kun hän oli kipeä, sanoi hän, kuinka hyvä sitten olisi olla, kun ei enää kärsisi…
— Ja paha se on, herra, että ihminen on aina tyytyväinen, lisäsi emäntä; sillä kun ei valita vaivojaan, niin eivät muutkaan sääli. Minä toki valitan aina…
Gottfriedistä ei siis oltu ajateltu sen kummempaa. Olipa laskettu leikkiäkin, niin leppoisalta hän näytti; ja Modesta — (se oli tuon sokean tytön nimi), — oli kysynyt häneltä kääröä hänen selästään ottaessaan, eikö hän aikonut koskaan väsyä kiertelemästä tuolla tavoin kuin mikäkin nuori mies. Gottfried vastasi ainoastaan hymyllä; sillä hän ei jaksanut puhua. Hän istahti penkille tuonne oven eteen. Kukin talonväestä lähti työhönsä: miehet pellolle, äiti keittiöön. Modesta meni ulos penkin luokse: seisoi sima ovenpieltä vasten, kudin käsissä, ja jutteli Gottfriedille. Gottfried ei vastannut hänelle; Modesta ei pyytänytkään vastausta, kertoi hänelle vain, mitä siellä oli Gottfriedin viime käynnin jälkeen tapahtunut. Gottfried hengitti vaivalloisesti. Modesta kuuli, että hän koetti puhua. Mutta Modesta ei tullut siitä rauhattomaksi, sanoi hänelle ainoastaan:
— Älä puhu, lepää siinä. Ennätäthän vielä puhua… Kulkeapas ja väsyttää itsensä noin!…
Sitten ei Gottfried enää puhunut, ei koettanutkaan. Modesta alkoi jälleen jutella tarinaansa, luullen, että toinen kuunteli. Gottfried huokasi, ja oli vaiti. Kun äiti vähän ajan päästä meni ulos, näki hän Modestan yhä juttelemassa siinä, ja Gottfriedin istuvan pää taaksepäin hervahtaneena ja katse taivasta kohti. Modesta oli jo jonkun aikaa jutellut ruumiille. Modesta ymmärsi silloin, että mies-raukka oli tahtonut jotain sanoa ennenkuin kuoli, mutta ei ollut voinut; silloin oli hän alistunut, suruisesti hymyillen, ja niin oli hän ummistanut silmänsä, keskellä kesäillan rauhaa…
Oli lakannut satamasta. Miniä meni läävään; poika otti kuokan ja puhdisti oven edessä olevan viemäriojan, jonka muta oli tukkinut. Modesta oli kadonnut, kun toiset alkoivat kertoa kuolemantapauksesta. Christophe jäi nyt huoneeseen kahden kesken emännän kanssa. Hän oli liikutettu ja vaiti. Mutta vanha emäntä, pieni ja kielevä ihminen, ei voinut kauan kestää vaitioloa; ja hän alkoi kertoa Christophelle juurtajaksain, kuinka hän oli tutustunut Gottfriediin. Se oli tapahtunut jo hyvin kauan sitten. Kun hän oli vielä nuori tyttö, rakasti Gottfried häntä. Gottfried ei uskaltanut sanoa sitä hänelle; mutta siitä asiasta laskettiin aina leikkiä; ja hän piti Gottfriediä vain pilkkanaan: (sellaisia hänelle oltiin joka paikassa, missä hän liikkui.) — Siitä huolimatta tuli Gottfried heille alinomaa joka vuosi. Hänestä oli luonnollista, että häntä pilkattiin, luonnollista, ettei tuo tyttö häntä rakastanut, luonnollista, että hän meni naimisiin toisen kanssa ja tuli onnelliseksi. Mutta emännän onni tyttönä oli ollut liikaa, hän oli liiaksi sillä ylpeillyt: onnettomuus tuli. Hänen miehensä kuoli yhtäkkiä. Sitten hänen tyttärensä, — kaunis, terve ja voimakas tyttö, jota kaikki ihastelivat ja jonka seudun rikkain tilallisen poika aikoi juuri naida, — menetti näkönsä, tapaturmasta. Kun Modesta eräänä päivänä oli kiivennyt suureen päärynäpuuhun, tuolla, rakennuksen takana, ottamaan hedelmiä, niin luiskahtivat tikapuut: pudotessa töykkäsi katkennut oksa häntä pahasti lähelle silmää. Ensin luultiin, että hän pääsisi pelkällä arvella; mutta sitten tuli hänelle alinomainen vihlova tuska otsaan: toinen silmä oli pimennyt ensin, sitten toinen. Eikä ollut auttanut mikään lääke eikä hoito. Silloin oli tietysti naimahomma mennyt myttyyn; sulhanen oli hävinnyt sille tielleen, selittelemättä; eikä niistä pojista, jotka kuukausi sitten olisivat vaikka tappaneet toisensa saadakseen tanssia kerran Modestan kanssa, ainoakaan ollut uskaltanut, — (senhän käsittää) — ottaa taakakseen sairasta ihmistä. Silloin joutui Modesta, joka oli ennen ollut niin huoleton ja iloinen, sellaiseen epätoivoon, että hän ei tahtonut elää, ei huolinut enää ruokaa, vaan itki aamusta iltaan, ja yölläkin kuului hänen valittelunsa vuoteesta. Ei tiedetty, mitä tehdä; ei voitu muuta kuin surra hänen kanssaan; ja silloin hän itki yhä kipeämmin. Lopulta niihin hänen valituksiinsa kyllästyttiin; silloin alettiin hänelle tiuskia, ja hän sanoi heittäytyvänsä kanavaan. Pappi kävi joskus talossa: hän haasteli Modestalle taivaallisesta isästä, ikuisuuden asioista, palkasta, jonka hän saisi toisessa elämässä, kun kärsisi täällä maailmassa; mutta siitä ei Modesta saanut yhtään lohdutusta. Eräänä päivänä tuli Gottfried jälleen heille. Modesta ei ollut koskaan ollut liioin hyvä hänelle. Ei silti, että hän olisi ollut luonteeltaan paha, mutta hän käyttäytyi pilkallisesti; ja hänestä oli hauskaa kujeilla, tulematta sitä sen enempää ajatelleeksi. Ei ollut ilkeyttä, jota hän ei olisi Gottfriedille sanonut tai tehnyt. Kun Gottfried nyt sai kuulla Modestan tapahtuman, niin hän tyrmistyi aivan kuin olisi ollut perheen jäsen. Kuitenkaan hän ei ilmaissut Modestalle tunteitaan, kun näki hänet seuraavan kerran. Hän meni istumaan Modestan viereen, eikä vihjaillut sanallakaan onnettomuuteen, vaan jutteli hänen kanssaan, rauhallisesti kuten ennenkin. Hän ei surkutellut häntä laisinkaan; hän oli aivan kuin ei olisi huomannutkaan, että Modesta oli sokea. Kuitenkaan hän ei puhunut koskaan Modestalle sellaisista seikoista, joita tyttö ei voinut nähdä. Hän haasteli hänelle ainoastaan niistä, jotka hän saattoi kuulla tai muuten huomata, sokeanakin; ja sen hän teki yksinkertaisesti, ikäänkuin luonnollisena asiana; niinkuin hän itsekin olisi ollut sokeana. Ensin ei Modesta kuunnellut häntä, vaan itki yhä. Mutta seuraavana päivänä hän jo kuunteli paremmin, ja puhuikin jo hiukan Gottfriedille…
— Enkä tiedä, mitä Gottfried mahtoi hänelle sanoa, jatkoi emäntä. Sillä oli heinänteko, eikä minulla ollut aikaa Modestan asioihin. Mutta kun me illalla tulimme niityltä, näimme Modestan jo puhelevan rauhallisesti, ja sen jälkeen hän vähitellen virkistyi. Hän näytti unohtaneen pahansa. Silloin tällöin tuli hänelle kyllä vieläkin raskas olo: hän itki aivan yksin, tai koetti puhua Gottfriedille kaikkea surullista; mutta Gottfried ei ollut häntä kuulevinaan, tai ei vastannut samanlaatuisesti hän puheli edelleen rauhallisesti, melkeinpä iloisesti, sellaisesta, mikä Modestaa tyynnytti tai johon hän oli kiintynyt. Viimein hän päätti viedä Modestan ulos kävelemään, vaikkei tyttö ollut tapaturmasta saakka tahtonut lähteä sisältä. Hän ohjaili Modestaa ensin muutaman askelen puutarhassa, sitten vei kauemmaksi teille ja poluille. Ja Modesta on nyt tottunut kuljeksimaan kaikkialla ja huomaamaan joka asian, aivan kuin hän olisi näkevä. Hän keksii kaikenlaista sellaistakin, jota meikäläiset eivät huomaa; ja hän on innostunut kaikesta, hän, joka ei ennen välittänyt paljon muusta kuin omasta itsestään. Sillä kertaa Gottfried viipyi talossa tavallista kauemmin. Me emme uskaltaneet pyytää häntä jättämään matkaansa tuonnemmaksi; mutta hän jäi tänne itsestään, kunnes näki Modestan levollisemmaksi. Ja kerran, — Modesta oli silloin tuolla pihalla, — kuulin tytön nauravan. En voi kuvailla, miltä se minusta tuntui. Gottfried näytti niinikään tyytyväiseltä. Hän istui minun vieressäni. Me katsoimme toisiimme, eikä minua hävetä sanoa, herra, että annoin hänelle suuta, ja oikein sydämen pohjasta. Silloin hän sanoi minulle: