— Nyt minä taidankin jo voida tästä lähteä. Ei minua enää tarvita.

Minä koetin estellä häntä. Mutta hän sanoi:

— Ei, kyllä minun nyt täytyy lähteä. En voi olla täällä enää.

Koko maailma tiesi, että hän oli kuin mikäkin Jerusalemin suutari: ei voinut pysyä yksillä tienoin. Häntä vastaan ei siis nyt intettykään, ja hän lähti. Mutta hän sovitti sen jälkeen matkansa sillä tavoin, että kulki aina tästä kautta; ja se oli Modestalle suuri ilo: aina, kun hän kävi täällä, tuli Modesta paremmaksi. Hän rupesi talon toimiin entiseen tapaansa. Hänen veljensä otti vaimon, ja Modesta hoitelee nyt lapsia, eikä hän valita enää koskaan, vaan näyttää aina onnelliselta. Joskus oikein ihmettelen, olisiko hän näin onnellinen, jos olisi saanut pitää näkönsä. Ja usein tuntuu, hyvä herra, että haluaisin olla mieluummin sellainen kuin hän, ettei tarvitsisi nähdä kaikkia kelvottomia ihmisiä eikä ilkeitä asioita. Rumaksi tulee maailma; pahemmaksi päivä päivältä… Ja kuitenkin peloittaa että kunhan ei Luoja luulisi ihmisen totta tarkoittavan; sillä sittenkin minä näen mielelläni maailmaa, olipa se vaikka pahakin…

Modesta tuli ovelle, ja juttu katkesi. Christophe tahtoi lähteä, nyt, kun ilma oli jo selvinnyt; mutta talonväki ei siihen suostunut. Hänen täytyi jäädä heille illalliselle, jopa yöksikin. Modesta istahti Christophien viereen, eikä eronnut hänestä koko iltana. Christophe halusi puhella läheisemmin tuon nuoren tytön kanssa, jonka kohtaloa hän syvästi sääli. Mutta Modesta ei antanut hänelle siihen tilaisuutta. Hän tahtoi yhä vain kuulla Gottfriedistä. Kun Christophe kertoi hänestä jotain, jota Modesta ei vielä tiennyt, oli tyttö hyvillään ja hiukan kateellinen. Hän ei puolestaan kertonut Gottfriedistä mitään muuta kuin väkisin. Saattoi huomata, ettei hän puhunut kaikkea, tai jos hän ehkä puhuikin, niin hän katui sitä kohta; hänen muistonsa olivat hänen omaisuuttaan, jota hän ei mielellään antanut muille; siinä omistushalussaan oli hän yksinkertaisen kiivas kuin maatilkkuunsa kiintynyt talonpoika: hänestä oli ilkeää ajatella, että joku muu piti Gottfriedistä yhtä paljon kuin hän. Oikeastaan ei Modesta sitä uskonutkaan; ja kun Christophe huomasi sen seikan, antoi hän tytön pitää sen ilonsa. Kuunnellessaan Modestan puhetta, hän huomasi, että vaikka tyttö oli kyllä nähnyt Gottfriedin, jopa nähnyt hänet sangen säälimättömillä silmillä, oli hän nyt sokeaksi tultuaan luonut hänestä aivan toisenlaisen kuvan kuin Gottfried todellisuudessa oli; ja tuohon ihannehahmoonsa hän oli kohdistanut kaiken purkautumaan pyrkivän rakkaudenkaipuunsa. Mikään ei ollut särkenyt tätä kuvitelman työtä. Hän sanoi Christophelle, sokeain horjumattomalla varmuudella, joka aivan tyynesti sepustaa itse kaiken sellaisen, mitä ei tiedä:

— Te olette hänen näköisensä.

Christophe ymmärsi, että Modesta oli näinä vuosina tottunut elämään ikäänkuin suljettujen ikkunaluukkujen takana, joten totuus ei sinne enää päässyt. Ja nyt, kun hän oli tottunut näkemään pimeässä, joka hänet aina ympäröi, vieläpä unohtamaan pimeän, hän ehkä olisi peljästynytkin, jos valon säde olisi tunkeutunut tuohon tummuuteen. Christophien kanssa pakinoidessaan hän palautti muistiin joukon tyhjiä, jokapäiväisiä ja hiukan typeriä asioita, jutellen hajanaisesti ja hymyillen; sellainen ei Christophea liioin tyydyttänyt. Tuo loruaminen hermostuttikin häntä, hän ei voinut ymmärtää, kuinka niin paljon kärsinyt olento ei ollut kärsimyksessään kehittynyt hiukan totisemmaksi, vaan saattoi tyytyä moisiin mitättömyyksiin; hän koetti silloin tällöin puhua Modestalle vakavammista asioista; mutta se ei herättänyt tytössä vastakaikua: Modesta ei voinut — tai ei tahtonut — Christophen ajatuksia seurata.

Mentiin sitten levolle. Pitkään aikaan ei Christophe voinut nukkua. Hän ajatteli Gottfriediä, koettaen saada hänen todellisen kuvansa irti Modestan lapsellisista muistelmista. Se ei onnistunut ilman melkoista vaivaa, ja se harmitti Christophea. Hänen sydäntänsä ahdisti, kun hän ajatteli, että eno oli kuollut täällä, että hänen ruumiinsa oli varmaan maannut tässä vuoteessa. Hän koetti tuntea samaa kuin eno viimeisinä kuolemantuskan hetkinään, silloin, kun hän ei voinut puhua eikä selittää mitään sokealle, silloin, kun hän oli ummistanut silmänsä kuollakseen. Christophe olisi niin hartaasti tahtonut saada nostaa noita silmäluomia ja nähdä niiden alla piilevät ajatukset, tuon sielun salaisuudet, joka oli lähtenyt pois, pysyttäytyen tuntemattomana, tuskin tuntien itsekään itseään! Se sielu ei sitä koetellut; koko hänen viisautensa perustui siihen, ettei hän tahtonut viisautta, ei alistaa mitään asiaa omaan tahtoonsa, vaan antautui tapahtumain virtaan, myönsi kaiken ja rakasti. Sillä tavoin hän sulatti itseensä koko olemassaolon salaisimman ytimen, sitä tietämättä; ja se, että hän oli tehnyt niin paljon hyvää tuolle sokealle, hyvää Christophelle ja varmaan monelle muullekin, tekoja, jotka pysyisivät aina tuntemattomina, johtui siitä, ettei hän julistanut kenellekään tavanmukaisia sanoja ihmisten taistelusta luontoa vastaan, vaan toi tullessaan heille rahtusen luonnon välinpitämätöntä rauhaa, ja sovitti ja alisti sielun siihen. Hänen hyvät työnsä olivat sitä laatua kuin metsien ja ketojen, sen saman luonnon, joka oli hänen sieluunsa aivan syöpynyt… Christophe johdatteli muistoonsa Gottfriedin kanssa muinoin ulkosalla vietetyt illat, lapsuuden soutumatkat, sadut ja laulut öisin. Hän muisti viimeisen kävelyretkensä enon kanssa, rinteellä kaupungin vieressä, eräänä epätoivoisena talvi-aamuna; ja hänelle tulivat vedet silmiin. Hän ei tahtonut nukkua, vaan yhä ajatella muistojaan; ei hukata hetkeäkään tätä pyhää iltaa, täällä pikku kylässä, joka oli täynnä Gottfriedin sielua, ja jonne Christophien askelet olivat tuoneet hänet aivan kuin tuntemattoman voiman pakosta. Mutta kuunnellessaan pihalla olevan johtokaivon sorinaa, kuinka vesi tippui siitä epätasaisesti ja sysäyksittäin, ja yölepakkojen kimeitä ääniä voitti nuoruuden perinpohjainen väsymys kuitenkin hänen tahtonsa; ja hän hervahti uneen.

Kun hän heräsi, paistoi aurinko kirkkaasti, koko maalaistalo oli jo työssä. Hän ei tavannut enää alahuoneessa muita kuin vanhan emännän ja pienet lapset. Nuoret olivat pellolla, ja Modesta oli mennyt lypsämään; häntä haettiin turhaan, ei löytynyt mistään. Christophe ei tahtonut odottaa Modestaa: syvimmässään hän ei välittänyt paljoa hänen näkemisestään, ja nyt hän sanoi, että hänellä oli kiire. Hän lähti jälleen matkaan, pyytäen vanhaa emäntää sanomaan hänen puolestaan hyvästit muille.

Ehdittyään kylän ulkopuolelle näki hän eräässä tienmutkassa, ylempänä rinteellä sokean tytön istumassa orapihlajan juurella. Modesta nousi, kun kuuli hänen askelensa, tuli hymyillen hänen luoksensa, otti häntä kädestä ja sanoi: