— Tulkaa!
He kulkivat ylämäkeen pitkin nurmikoita ja tulivat pienelle hautausmaalle, jossa oli varjostavia puita ja koko kylä. Modesta vei Christophen erään haudan luo ja sanoi hänelle:
— Tässä se on.
He laskeutuivat polvilleen. Christophe muisti erään toisen haudan, jonka ääreen hän oli polvistunut Gottfriedin kanssa; ja hän ajatteli.
— Pian on minun vuoroni.
Mutta siinä ajatuksessa ei ollut nyt mitään surullista. Suuri rauha nousi maasta, Christophe kumartui ja kuiski kiihkeästi alas hautaan Gottfriedille.
— Tule minuun!…
Modesta rukoili kädet ristissä, liikuttaen hiljaa huuliaan. Sitten kulki hän haudan ympäri polvillaan, hapuillen ruohoa ja kukkia; niitä hän aivan kuin hyväili; hänen älykkäät sormensa näkivät: ne vetivät hellävaroen pois kuolleiden murattien rönsyt ja lakastuneet orvokit. Päästäkseen ylös hän nojasi kättänsä hautapaateen; Christophe näki hänen sormiensa sivelevän salavihkaa Gottfriedin nimeä, kosketellen jokaista kirjainta. Modesta sanoi:
— Maa on suloista tänä aamuna.
Hän ojensi Christophelle kätensä; Christophe antoi hänelle omansa.
Modesta painoi Christophen käden lämmintä ja kosteata maata vasten.
Christophe ei hellittänyt sokean kättä; heidän sormensa työntyivät
toisissaan kiinni multaan. Hän syleili Modestaa. Modesta samoin
Christophea.