He nousivat. Modesta antoi hänelle muutamia poimimiaan tuoreita orvokkeja, ja kätki lakastuneet povelleen. Pyyhittyään mullan polvistaan he lähtivät pois, hiiskumatta sanaakaan. Kiurut lauloivat pelloilla. Valkeat perhoset lepattivat heidän päänsä ympärillä. He istahtivat nurmikolle, jonkun askelen päähän toisistaan. Kylästä nousi sauhu suoraan taivasta kohti, joka oli kirkastunut sateesta. Kanavan liikkumaton vesi välkähteli poppelien lomitse. Sinertävä, utuinen valo harsosi pehmeästi vainiot ja metsät.
Tuokion hiljaisuuden jälkeen alkoi Modesta puhua. Hän puhui puoliääneen päivän kauneudesta, sellaisena kuin hän sen näki. Hänen huulensa olivat raollaan, hän aivan kuin joi ilmaa; hän seurasi tarkoin elävien olentojen ja kaikkia ääniä. Christophe tiesi myöskin tuollaisen musiikin arvon. Hän puhui nyt sanoja, joita Modesta ajatteli, vaikkei olisi voinut niitä ilmaista. Hän mainitsi nimeltä eräitä huutoja ja tuskin tuntuvia värähdyksiä, joita kuului ruohistosta ja ilmojen syvyyksistä. Modesta kysyi häneltä.
— Ah, näettekö te nekin? Christophe vastasi, että Gottfried oli opettanut hänet ne erottamaan.
— Teitäkö niinikään opetti? kysyi Modesta hiukan kateellisena.
Christophen teki mieli sanoa hänelle:
— Älkää olko minulle mustasukkainen.
Mutta hän näki jumalaisen valon, joka heitä ympäröi, ja katsoi sitten noita elottomia silmiä, ja hänelle tuli kiihkeä sääli.
— Gottfried on siis teille ne opettanut? kysyi hän.
Modesta vastasi myöntävästi; ja sanoi nauttivansa nykyään paljon enemmän entistä… — (Hän ei sanonut "kuin ennen"; hän karttoi lausua sanoja "silmät", tai "sokea".)
He olivat vaiti, tuokion. Christophe katseli Modestaa surkutellen. Tyttö tunsi itseään katseltavan. Christophe olisi tahtonut sanoa hänelle, kuinka hän sääli häntä, olisi tahtonut, että tyttö olisi tuntenut sääliä itseään kohtaan ja uskonut surunsa hänelle. Christophe kysyi hellästi: