— Oletteko ollut hyvin onneton?
Modesta oli vaiti ja aivan kuin jäykistyi. Hän tempoi ruohonkorsia ja pureksi niitä hiljaa. Jonkun hetkisen perästä, — (leivon viserrys kiiri taivaankantta kohti), — sanoi Christophe, että Gottfried oli tehnyt hänelle hyvän työn. Hän kertoi surunsa, vastoinkäymisensä, aivan kuin ajatellen ääneen tai puhuen sisarelle. Sokean kasvot kirkastuivat, kun hän kuunteli tätä kertomusta tarkkaavasti. Christophe katsoi häneen, näki, että hän aikoi jo ruveta puhumaan: Modesta liikahti jo häntä lähemmäksi ja antoi hänelle kätensä. Christophe siirtyi myöskin likemmäksi; — mutta silloin Modesta vetäytyi jälleen entiseen tunteettomuuteensa; ja kun Christophe lopetti, ei hän vastannut hänen juttuunsa muuta kuin joitakin jokapäiväisiä sanoja. Hänen mykevässä, rypyttömässä otsassaan oli talonpoikainen sulkeutuneisuus, kova kuin kivi. Modesta sanoi, että hänen täytyi nyt mennä kotiin, katsomaan veljensä lapsia: hän puhui aivan levollisesti ja iloisesti. Christophe kysyi häneltä:
— Te olette onnellinen?
Modesta näytti sitäkin onnellisemmalta, kun kuuli toisen niin sanovan. Hän vastasi myöntävästi; hän keksi monenmoisia syitä, joiden vuoksi hänen täytyi olla onnellinen, hän koetti saada Christophen vakuutetuksi asiasta; hän puhui lapsista, talosta, kaikesta, mitä hänellä oli siellä tehtävää…
Oh, minä olen oikein onnellinen! sanoi hän.
Christophe ei vastannut mitään. Modesta nousi ja aikoi lähteä; Christophe nousi myöskin. He hyvästelivät toisiaan välinpitämättömän iloisella äänellä. Modestan käsi vapisi hiukan Christophen kädessä. Hän sanoi Christophelle:
— Teillä on tänään kaunis ilma kävellä.
Ja hän neuvoi häntä, että siinä ja siinä tienhaarassa ei saanut mennä väärää polkua. Tuntui kuin Christophe olisi heistä ollut sokea eikä Modesta.
He erosivat. Christophe laskeusi alas rinteeltä. Kun hän tuli maantielle, kääntyi hän katsomaan taakseen. Tyttö seisoi mäellä, äskeisellä paikallaan; hän huiskutti nenäliinaansa, ja viittoili hänelle aivan kuin olisi hänet nähnyt.
Tuossa itsepintaisessa vammansa kieltämisessä oli jotain sankarimaista ja naurettavaa, joka liikutti Christophea ja oli hänestä samalla ilkeää. Hän tunsi, että Modesta ansaitsi samalla sekä suurta sääliä että ihailua; eikä kuitenkaan olisi voinut elää kahta päivääkään hänen seurassaan. — Kulkiessaan kukkivien pensasaitain välitse ajatteli hän nyt myöskin ukko Schulzia, hänen vanhuksen-silmiään, kirkkaita ja helliä, jotka olivat nähneet niin monet surut, mutta jotka eivät tahtoneet huomata loukkaavaa todellisuutta, eivätkä sitä huomanneet.