— Minkälaisena hän nähnee minut, mietti Christophe. Minä olen erilainen kuin hänen käsityksensä minusta! Minä olen hänelle sellainen kuin hän tahtoisi minun olevan. Olentoni on hänen muotonsa mukaista, puhdasta ja jaloa niinkuin hän itse. Hän ei jaksa sietää elämää, jos hän näkisi sen sellaisena kuin se on.
Ja hän ajatteli tuota tyttöä, jonka oli yllättänyt sokeuden yö, mutta joka kielsi yönsä, ja koetti vakuuttaa itselleen olemattomaksi sen, mikä oli, samoin kuin olemattoman olevaiseksi.
Silloin näki hän saksalaisen idealismin suurenmoisen puolen, idealismin, jota hän oli niin monta kertaa vihannut, koska se keskinkertaisissa ihmisissä on teeskentelyn ja typeryyden lähde. Hän näki tuon uskon suuruuden, joka luo itselleen keskelle maailmaa maailman, ja aivan erilaisen kuin ympäristö on, ikäänkuin saaren valtamereen. — Mutta hän ei voinut omalta kohdaltaan sietää tuota uskoa, hän kieltäytyi pakenemasta siihen Kuolleiden saareen… Elämää! Totuutta! Hän ei tahtonut olla valheellinen sankari. Ehkä oli moinen optimistinen valhe, jonka muuan Saksan keisari aikoi säätää laiksi koko kansalleen, tarpeellinen heikoille sieluille, heidän elämänsä ainoa tuki; ja Christophesta olisikin ollut rikos riistää noilta onnettomilta tämä heitä pystyssä pitävä kuvitelma. Mutta hän puolestaan ei voinut turvautua sellaisiin hätävaroihin: hän tahtoi mieluummin kuolla, kuin elää kuvitelmissa… Eikö sitten taidekin ollut kuvitelma? — Ei, se ei saanut sellainen olla. Totuutta! totuutta! Hengittää silmät auki ja täysin rinnoin elämän väkevää tuulta, nähdä kaikki sellaisena, kuin se oli, katsoa onnettomuuttaan kasvoista kasvoihin, — ja sille nauraa!
Meni useita kuukausia. Christophe oli kadottanut kaiken toivonsa päästä pois kotikaupungistaan. Ainoa, joka olisi hänet voinut pelastaa, Hassler, oli kieltänyt häneltä apunsa. Ja vanhan Schulzin ystävyys oli annettu hänelle ikäänkuin sitä varten, että se häneltä kohta riistettäisiin.
Christophe oli kirjoittanut hänelle kerran tuon matkansa jälkeen; ja hän oli saanut kaksi sydämellistä kirjettä; mutta jonkinlaisen kyllästymisen ja senkin vuoksi, että hänen oli vaikea ilmaista ajatuksiaan kirjeellisesti, jäi häneltä kiittämättä vanhusta hänen kalliista sanoistaan; hän lykkäsi vastauksen laatimisen päivästä päivään. Ja kun hän viimein päätti kirjoittaa, sai hän Kunzilta pari riviä, ilmoituksen, että hänen vanha toverinsa oli kuollut. Schulzille oli tullut, kertoi Kunz, jälleen kova katarri, joka oli pahentunut keuhkotulehdukseksi; Schulz oli kieltänyt häntä häiritsemästä Christophea, josta hän puhui alinomaa, tällä sairausuutisella. Vaikka Schulz oli hyvin heikko ja sairastanut monet vuodet, ei hän ollut säästynyt pitkästä ja tuskallisesta lopusta. Hän oli pyytänyt Kunzia ilmoittamaan kuolemastaan Christophelle, lähettäen terveiset, että hän oli viimeiseen saakka ajatellut häntä ja että hän kiitti Christophea kaikesta onnesta, mitä oli häneltä saanut, ja siunasi häntä kaikilla hänen elämänretkillään. — Ainoastaan erästä seikkaa ei Kunz ilmoittanut, nimittäin sitä, että luultavasti oli taudinkohtaukseen ja kuolemaan syynä se Christophen kanssa vietetty päivä.
Christophe itki itsekseen; ja silloin tunsi hän kadotetun ystävän koko arvon, ja kuinka hän oli häntä rakastanut; ja hän kärsi jälleen, niinkuin tavallisesti, siitä, ettei ollut rakkauttaan paremmin ilmaissut. Nyt se oli liian myöhäistä. Mitä oli Christophella enää jäljellä? Kiltti Schulz oli ilmestynyt parhaiksi niin lyhyeksi aikaa, että tyhjyys tuntui sitten sitä tyhjemmältä ja yö kahta synkemmältä, kun häntä ei enää ollut. — Mitä Kunziin ja Pottpetschmidtiin tulee, heillä ei ollut Christophelle muuta arvoa kuin heidän ystävyytensä Schulzia ja Schulzin ystävyys heitä kohtaan. Christophe osasi arvostella heidän luonnettaan. Hän kirjoitti heille yhden ainoan kerran, ja siihen ne välit sitten loppuivat. — Hän koetti kirjoittaa myöskin Modestalle, mutta tyttö teetti hänelle joutavanpäiväisen vastauksen, jossa hän kertoi kaikenlaisista pienistä ja tavallisista asioista, vähääkään syventymättä. Christophe jätti senkin ystävyyssuhteen silleen. Hän ei kirjoittanut enää kenellekään, eikä kukaan hänelle.
Syvä hiljaisuus. Päivä päivältä hiljaisuuden raskas asu painoi yhä enemmän Christophea. Se vaipui hänen päällensä kuin murskaava murhe. Ilta näytti jo tulevan; ja Christophe oli tuskin vielä elämään päässyt: hän ei tahtonut alistua moiseen. Ei ollut vielä nukkumisen aika. Oli elettävä.
Mutta hän ei voinut enää elää Saksassa. Kärsimys, jonka pikkukaupungin ahtaus hänelle tuotti, tukehutti hänen neroaan, katkeroitti hänet väärämielisyyteen saakka. Hänen hermonsa olivat raastetut paljaiksi: kaikki haavoitti häntä sydänjuuriin asti. Hän oli kuin nuo villit metsänpedot, jotka kituivat kuoliaaksi kopeissaan tai häkeissään Stadtgartenissa (kaupungin puistossa). Christophe kävi niitä katsomassa, veljellisestä säälistä; hän tuijotti kauan niiden ihmeellisiä silmiä, joissa loimusi — päivä päivältä himmeten — hurja ja epätoivoinen liekki. Ah, ne olisivat kai toivoneet armotonta pyssynlaukausta, joka olisi ne vapauttanut, tai rautaa vertavuotaviin sisälmyksiinsä! Kaikki mieluummin kuin nuo julmat, välinpitämättömät ihmiset, jotka estivät niitä elämästä ja kuolemasta.
Kaikkein tukahuttavinta ei Christophesta ollut ihmisten vihamielisyys, vaan heidän epämääräinen luonteensa, muodoton ja pohjaton. Ei tiennyt, miten heitä ymmärtää. Parempi olisi ollut jonkun ahdaskalloisen ja kovan rodun itsepäinen oppositsiooni, joka kieltäytyi jyrkästi käsittämästä mitään uutta aatetta, kuin noiden hyllyminen. Voimaa vastaan on toisellakin voima, porat ja ruutia, joilla hän voi kallionkin halkaista. Mutta mitä tehdä pehmeälle massalle, joka antaa myöten kuin hyytelö, painuu vähimmästäkin puserruksesta, ja nousee taas, eikä jätä mitään jälkeä? Kaikki aatteet, ponnistukset menivät hukkaan tuohon rapakiveen: kun kappale irtaantui, jokin rako pinnassa tuskin värähti; kita aukesi ja sulkeutui heti jälleen: tehdystä ei jäänyt merkkiäkään.
He eivät olleet edes vihollisia. Olisipa Jumala suonut, että he olisivat olleet vihollisia! Ei, he olivat olentoja, joilla ei ollut voimaa rakastaa, ei uskoa eikä olla uskomatta, — enemmän uskonnon ja taiteen asioissa tai politiikassa kuin jokapäiväisessä elämässäänkään: — kaikki heidän kykynsä tarkoitti ainoastaan sovitella keskenään ehdottomasti sovittamattomia asioita. Varsinkin Saksan voittojen jälkeen yrittivät he kaikin mokomin tehdä kompromissia, keittää innoittavaa sekasotkua maan uudesta voimasta ja sen muinaisista periaatteista. Vanhaa idealismia ei hyljätty: se olisi ollut suoruutta, johon he eivät pystyneet; tyydyttiin pelkästään sitä väärentämään, että se olisi kelvannut Saksan hyödyn palvelukseen. Hegeliä seurasi järkevä ja kaksimielinen schwabilaisuus, joka Leipzigin ja Waterloon taistelujen jälkeen sulatti filosofiansa asian Preussin valtioasiaan; — periaatteet olivat muuttuneet etujen mukaan. Silloin, kun Saksa kärsi tappioita, oli sanottu, että sen ihanne oli ihmisyys. Mutta nyt, kun lyötiin toisia, sanottiinkin, että Saksa oli ihmisyyden ihanne. Kun muut isänmaat olivat mahtavampia, sanottiin Lessingin tapaan, että "isänmaanrakkaus oli sankarillinen heikkous, josta voi vaivatta päästä", ja kutsuttiin itseään nimellä: "maailman kansalainen". Nyt, kun oltiin voittajia, ei osattu kyllin syvästi halveksia "utopioita Ranskan muotiin": kansainvälistä rauhaa, veljeyttä, rauhan edistysaskeleita, ihmisen oikeutta, luonnollista yhdenvertaisuutta. Väitettiin, että voimakkaammalla kansalla on toisia kohtaan ehdoton oikeus, ja ettei toisilla, heikommilla, ole oikeutta voimaa vastaan. Voima oli elävä Jumala ja lihaksi tullut Aate, jonka edistysaskelet saavutettiin sodalla, väkivallalla, sorrolla. Voimasta tuli pyhä silloin, kun siitä tuli oma. Voima muuttui maan ainoaksi idealismiksi ja hengeksi.