Totta puhuen oli Saksa kärsinyt niin paljon, monet vuosisadat, idealistina, mutta voimaa vailla, joten ymmärtää helposti, jos se tekikin sellaisten koettelemusten jälkeen tämän murheellisen tunnustuksen: tarvitsemme ennen kaikkea Voimaa, minkälaista tahansa. Mutta mikä katkeruus piilikään tässä Herderin ja Goethen kansan tunnustuksessa! Ja mikä perinpohjainen saksalaisesta ihanteesta luopuminen ja alentuminen Saksan voitto olikaan!… Ah, helposti kävi se luopuminen päinsä, koska saksalaisen luonteen suurin, valitettava taipumus on juuri alistuvaisuus.

— "Saksalaisille luonteenomaisinta on tottelevaisuus", sanoi Moser jo vuosisatoja sitten.

Ja M—me de Staël:

— "He ovat pontevasti alistuvaisia. He käyttävät filosoofista järkeilyä selittääkseen asiaa, joka on kaikkein vähimmän filosoofista maailmassa: koettavat järjellä perustella kunnioitustaan voimaa kohtaan, ja pelosta johtuvaa herkkämielisyyttään, joka muuttaa tuon kunnioituksen suorastaan ihailuksi."

Christophe näki tämän taipumuksen kaikissa saksalaisissa, suurimmasta pienimpään asti; — se oli Schillerin Wilhelm Tellissä, tuossa tunnoltaan turhantarkassa porvarissa, jolla on rengin lihakset ja joka kulkiessaan Gesslerin, "rakkaan herran", pystyttämän hattupaalun ohitse luo silmänsä maahan siitä syystä, että hän koettaa sovitella yhteen kunniankäsitettä ja pelkoa, koska hän silloin voi uskotella, ettei hän ole ollut tottelematon, kun ei kerran nähnyt muka hattua, — sanoo vapaa ja rohkea Boerne. Ja sama tunne kuin hänessä oli esimerkiksi sellaisessakin kuin vanhassa ja kunnioitettavassa professori Weissessä: hän oli seitsemänkymmenvuotias ja kaupungin huomatuimpia tiedemiehiä, mutta kun hän näki kaupungilla tulevan vastaansa jonkin Herr Lieutenantin, niin hän antoi kiireesti hänelle paikan katukäytävällä ja väistyi itse alas ajotielle. Christophen veri kiehui, kun hän huomasi tuollaisia alinomaisia orjamaisuuden ilmauksia. Hän kärsi sellaisesta niinkuin hän olisi itse häpäissyt ihmisyyttään. Upseerien ylimielinen käytös, jonka hän näki, kulkiessaan heidän ohitseen kadulla, heidän hävytön pöyhkeytensä sai hänet salaisen vihan vammaan: hän ei välittänyt laisinkaan häiritä mukavuuttaan antamalla heille tietä; ja hän sinkautti heille takaisin heidän hölmön-ylpeät katseensa. Vähällä oli hän monta kertaa joutua sellaisesta ilkeään selkkaukseen. Näytti aivan kuin hän olisi hakenut tilaisuutta kaksintaisteluun. Kuitenkin oli hän ensimäinen huomaamaan, että sellaiset vaaralliset urotyöt olivat aivan hyödyttömiä; mutta siitä tiedostaan huolimatta hän joskus vimmastui: pakko, johon hänen täytyi alinomaa kuristaa kerääntyneet vankat voimansa, saamatta niitä mihinkään purkaa, teki hänet aivan raivoisaksi. Sellaisilla hetkillä hän oli valmis mihin tyhmyyteen tahansa; hän tunsi, että jos hän olisi siellä vielä vuoden, hän tekisi tuhot itselleen. Hän vihasi töykeää militarismia, tunsi sen itseään painavan, vihasi noita pitkin katukäytäviä kalisevia sapeleita, pystyyn kytkettyjä kivääreitä ja tykkejä kasarmien porteilla kidat ammollaan kaupunkia kohti, valmiina lauaistaviksi. Skandaalijutut, joita oli siihen aikaan tavattomasti, paljastivat kasarmien pieniä ja suuria turmeluksia; upseerit esitettiin pahantekijöinä, jotka eivät osanneet paitsi automaattista ammattihommaansa tehdä muuta kuin vetelehtiä, juoda, pelata, upottaa itsensä korviin saakka velkoihin, antaa sukulaistensa elättää itseään, panetella toisiaan, ja käyttää ylimmästä alimpaan saakka sapelivaltaansa toisia kansalaisia kohtaan. Jo se ajatuskin, että hänen kerran täytyisi totella noita, kuristi Christophen kurkkua. Hän ei jaksaisi sietää sellaista, häpäistä itseään omissa silmissään taipumalla heidän nöyryytyksiinsä ja vääryyksiinsä… Hän ei tiennyt, mitä moraalista suuruutta eräissä heissä saattoi olla, ja mitä kaikkea he itse kärsivät: niin paljon pettyneitä kuvitelmia, väärinkäytettyä voimaa, nuoruutta, kunniallisuutta, uskoa, syvää uhrautumisintoa, joka kaikki meni hukkaan heidän järjettömällä alallaan; alalla, joka, jos se on pelkästään virkaura, niin ettei sen päämääränä ole uhrautuminen, on ainoastaan tylsää meiskausta, tolkutonta paraadia, ulkoaluettua läksyä, jota jankataan, mutta ei uskota, mitä luetaan.

Isänmaa ei enää riittänyt Christophelle. Hän tunsi sisällään tuon oudon voiman, joka herää voittamattomana yhtäkkiä eräissä linnuissa, määrätyillä ajoilla, aivan kuin meren luode ja vuoksi: — muuttolintujen vaiston. Lukiessaan Herderin ja Fichten teoksia, jotka Schulz-vainaja oli hänelle testamentannut, hän löysi niistä samanlaisia henkiä kuin hän oli itsekin, — ei "maanpoikia", orjamaisesti turpeeseen takertuneita, vaan "sieluja, auringon lapsia", jotka pyrkivät vastustamatta valoa kohti, mistä se tulleekin.

Minne hän lähtisi? Hän ei sitä oikein tiennyt. Mutta vaistomaisesti tähystivät hänen silmänsä latinalaista Etelää kohti. Ja ensinnä Ranskaa. Ranskaa, Saksan alinomaista hätävaraa! Kuinka monta kertaa olikaan Saksan aate turvautunut siihen, sitä yhä kuitenkin panetellen! Mikä vetovoima olikaan, yksinpä vuoden 70 jälkeenkin, tuolla Kaupungilla, joka oli sauhunnut ja sortunut soraksi saksalaisten kanuunain edessä! Vallankumouksellisimmat ja taantuneimmat aatteiden ja taiteiden muodot olivat löytäneet siinä kaupungissa, joko vuorotellen tai usein aivan yhtaikaakin, itselleen esimerkkejä tahi herättävää inspiratsioonia. Christophe, niinkuin monet muutkin suuret saksalaiset säveltäjät, kääntyi lohduttomassa tilassaan Parisin puoleen… Mitä tunsi hän ranskalaisista? — Parin naisen kasvot ja muutamia sattumalta käsiinsä joutuneita kirjoja. Se riitti saamaan hänet kuvittelemaan maata, joka oli pelkkää valoa, iloa, rohkeutta, näkemään asioita hieman suurisuiseen gallialaiskuosiin: sehän ei suinkaan ollut sopimatonta rohkeasieluiselle nuorelle. Hän uskoi siihen maahan sentähden, että hänellä oli ehdoton sisäinen kaipuu uskoa siihen, sentähden, että hän toivoi koko sielustaan, että se maa olisi hänen toivojensa mukainen.

Hän päätti lähteä. — Mutta hän ei voinut lähteä, äitinsä tähden.

Louisa tuli jo vanhaksi. Hän jumaloi poikaansa, joka oli hänen ainoa ilonsa; ja Christophe puolestaan rakasti äitiään enimmän maailmassa. Kuitenkin he tuottivat toisilleen kärsimystä. Louisa ei ymmärtänyt laisinkaan Christophea, eikä tullut edes ajatelleeksi häntä ymmärtää: hän tahtoi ainoastaan rakastaa. Hänen järkensä oli ahdas, arka, epäselvä, ja sydän ihailtava: siinä asui ääretön tarve rakastaa ja. saada rakkautta, sellainen, että se oli samalla sekä liikuttavaa että vaivaksi. Hän kunnioitti poikaansa siksi, että Christophe oli hänestä sangen oppinut; mutta hänen nerouttaan hän kaikin tavoin tukahutti. Äiti ajatteli, että Christophe olisi kaiken ikänsä hänen luonaan, siellä pikkukaupungissa. Vuosikausia he olivat eläneet yhdessä, eikä Louisa jaksanut enää kuvitella, ettei Christophe olisi siellä aina. Äiti oli onnellinen tällä tavoin eläen: kuinkapa hän ei olisi ollutkaan? Hänen unelmansa pojasta eivät menneet sen pitemmälle kuin että hän toivoi Christophen ottavan vaimokseen jonkun varakkaan kaupunkilaistytön; saavansa itse kuulla hänen soittelevan urkuja sunnuntaisin omassa kirkossa ja tietää, ettei Christophe koskaan jättäisi häntä. Hän näki poikansa sellaisena kuin olisi hän ollut yhä kaksitoista-vuotias; hän ei olisi tahtonut häntä sen varttuneemmaksi. Niin kiusasi hän kaikessa viattomuudessaan onnetonta miestä, jota moinen ahdas ilmakehä tukahutti.

Ja kuitenkin oli tuossa tiedottomassa äidin filosofiassa, joka ei voinut ymmärtää kunnianhimoa, vaan käsitti koko elämänonnen pelkkinä perhetunteina ja vaatimattomana velvollisuuden täyttämisenä, paljon totuutta, — moraalista suuruutta. Louisa oli olento, joka tahtoi rakastaa, eikä tahtonut muuta kuin saada rakastaa. Ennen sai mennä elämä, järjellisyys ja muu, logiikka, koko todellisuuden maailma kuin rakkaus! Ja se rakkaus oli rajatonta, se oli vetoavaa, vaativaa; se antoi kaikki, ja tahtoi, että sille oli kaikki annettava; se luopui rakkautensa puolesta omasta elämästään, ja tahtoi, että toisten, hänen rakastamainsa ihmisten, oli luovuttava samoin. Se oli yksinkertaisen sielun mahtavaa rakkauden voimaa! Se antoi hänen löytää ensimäisellä kosketuksella sen, mitä neron sellaisen kuin Tolstoin epävarmat järjelliset hapuilut tai kuolevan kultuurin liikahienostunut taito saavuttavat vasta koko elämän — vuosisatojen — kestäneiden epätoivoisten taisteluiden jälkeen ja hirvittävillä ponnistuksilla!