Mutta Christophen sisässä pauhaava mahtava maailma tahtoi noudattaa toisia lakeja ja vaati toisenlaista viisautta.
Kauan oli Christophe jo aikonut ilmoittaa päätöksestään äidilleen. Mutta ajatus, minkä surun hän äidille siten tuottaisi, toi hänelle tuskaa; ja aina, kun hän yritti puhua, tuli hänelle pelkuruus, ja hän jätti asian vielä tuonnemmaksi. Pari kolme kertaa hän kuitenkin jo vihjaili arasti aikeeseensa lähteä ulkomaille; mutta Louisa ei pitänyt sitä totena: — tai ehkä hän vain ei ollut pitävinään sitä totena, vaan koetti vakuuttaa itselleen, että Christophe laski ainoastaan leikkiä. Silloin ei Christophe tohtinut jatkaa; mutta hän tuli synkäksi ja hajamieliseksi; ja saattoi aavistaa, että hänellä oli sydämellään vaivaava salaisuus. Nais-raukka aavisti kai vaistomaisesti, mikä se salaisuus oli, ja koetti peloissaan lykätä tuonnemmaksi niin paljon kuin mahdollista hetkeä, jolloin Christophe sen tunnustaisi. Kun he illoin istuivat yhdessä lampunvalossa, ja tuli äänetön tuokio, tunsi Louisa yhtäkkiä, että nyt Christophe aikoisi sen sanoa; ja silloin valtasi hänet kauhu, ja hän rupesi heti juttelemaan jos jotakin, hyvin nopeasti, mitä hyvänsä: hän tuskin tiesi, mitä hän puhui; mutta millä hinnalla tahansa oli nyt estettävä Christophe puhumasta. Tavallisesti neuvoi vaisto hänelle parhaimman syyn, joka pani Christophen pysymään hiljaa. Louisa näet valitteli liikuttavasti heikkoa terveyttään, että hänen kätensä ja jalkansa olivat niin pöhöttyneet, että jalkoja jäykisti; hän kuvaili vaivojaan aivan liiallisesti, sanoi itseään ikäkuluksi, josta ei enää ollut mihinkään. Christophe huomasi kyllä hänen naiivin oveluutensa; hän katsoi äitiään surullisena, mykästi moittien; ja hetken päästä hän nousi ja poistui, sanoen olevansa muka väsynyt ja menevänsä nukkumaan.
Mutta mitkään temput eivät voineet kauan pelastaa Louisaa. Eräänä iltana, kun hänen täytyi taas niihin turvautua, kokosi Christophe kaiken rohkeutensa, laski kätensä vanhuksen kädelle ja sanoi hänelle:
— Ei, äiti, kuulkaahan, minulla on teille puhumista.
Louisa tyrmistyi, mutta hän koetti olla iloisen näköinen, ja vastasi sydän kurkussa:
— Ja mitä sitten, poikani?
Christophe ilmoitti sammaltaen aikeensa lähteä ulkomaille. Louisa koetti käsittää asian leikkinä ja kääntää jutun toiselle tolalle, niinkuin tavallisesti; mutta nyt ei Christophe tullutkaan hänen sutkauksistaan hilpeäksi, vaan jatkoi niin päättäväisen ja totisen näköisenä, ettei hänen tarkoituksestaan ollut enää epäilemistä. Silloin äiti vaikeni, veri lakkasi virtaamasta suonissa, ja hän istui mykkänä ja jäykistyneenä, katsellen Christopheen kauhistunein silmin. Ja sellainen tuska kohosi äidin silmiin sikäli kuin Christophe puhui, että hänenkin sanansa viimein katkesivat; ja he olivat kumpikin aivan vaiti. Kun Louisa vihdoin sai hengen kulkemaan kurkussaan, sanoi hän, — (ja hänen huulensa vapisivat) —:
— Se ei ole mahdollista… Se ei ole mahdollista…
Kaksi suurta kyyneltä juoksi hänen poskiaan pitkin. Christophe käänsi päänsä lohduttomana pois, ja painoi kasvonsa käsiinsä. He itkivät. Jonkun hetken päästä meni Christophe kamariinsa ja sulkeutui sinne huomiseen asti. Silloin eivät he vihjailleet sanallakaan eiliseen tapahtumaan; ja kun Christophe ei enää siitä puhunut, niin koetti Louisa vakuuttaa itselleen, että hän olikin jo luopunut aikeistaan. Mutta silti hän eli ainaisessa kuolemankauhussa.
Tuli kuitenkin hetki, jolloin Christophe ei enää voinut olla vaiti. Täytyi puhua, vaikka hän olisi murskannut äidin sydämen: hän kärsi itse liian katkerasti. Oman tuskan itsekkyys masensi häneltä ajatuksen, mitä tuskaa hän sillä puhumisellaan tuottaisi äidille. Ja hän puhui. Puhui pohjaan saakka, karttaen silloin katsoa äitiinsä, sillä hän pelkäsi antavansa jälleen keskeyttää itsensä. Hän määräsi jo lähtöpäivänkin, ettei hänen olisi tarvinnut kestää toista keskustelua tästä asiasta: — (Christophe ei ollut varma, voisiko hän toisen kerran olla niin rohkea kuin nyt, tässä surullisessa tilaisuudessa). — Louisa huudahteli: