— Ei, ei, ole hiljaa!…
Christophe tiukkeni, ja jatkoi päättävästi, hellittämättä. Kun hän lopetti, — (Louisa nyyhki), — sulki hän äidin kädet käsiinsä ja koetti kaikin tavoin selittää hänelle, kuinka ehdottoman välttämätöntä oli hänen taiteelleen, hänen elämälleen, että hän lähtisi ulkomaille joksikin aikaa. Louisa kieltäytyi häntä kuuntelemasta, hän itki, hän hoki:
— Ei, ei. Minä en tahdo sitä!…
Kun Christophe oli turhaan koettanut saada häntä ymmärtämään asiaa, lähti hän hänen luotaan, toivoen, että äidin mieli muuttuisi yön kuluessa. Mutta kun he sitten seuraavana päivänä tapasivat toisensa ruokapöydässä, alkoi hän taas armotta puhua tuosta suunnitelmastaan. Louisalta putosi leipäpala, jota hän oli juuri pistämässä suuhunsa, kädestä, ja hän sanoi tuskallisen moittivalla äänellä:
— Miksi sinä tuolla tavoin minua aina kiusaat?
Christophe heltyi, mutta sanoi kuitenkin:
— Rakas äiti, täytyy.
— Ei, mitenkä niin! toisti vain Louisa; ei sellaista täydy… Sinä tahdot vain minua kiusata… Sehän on hassu päähänpisto…
He koettivat selittää toisilleen, mutta he eivät kuunnelleet toistensa sanoja. Christophe huomasi, että väittely oli turhaa, se ainoastaan katkeroittaisi heidän tuskaansa; ja hän ryhtyi itsepäisesti matkavalmistuksiin.
Kun Louisa näki, etteivät mitkään rukoukset auttaneet, vaipui hän synkän surun valtaan. Hän vietti päiväkaudet kamariinsa sulkeutuneena, sytyttämättä illoin lamppuakaan; hän ei puhunut mitään; ei enää syönytkään; Christophe kuuli hänen yöllä itkevän. Se raateli hänen sydäntään. Hän olisi tahtonut vuoteessaan huutaa tuskasta, tahi vääntelehti hän kaiken yötä unta saamatta, tunnonvaivoissa. Hän rakasti niin kovin äitiä! Minkätähden täytyi hänen tuottaa hänelle kärsimystä?… Oi, äiti ei ollut oleva ainoa, jolle hän sitä tuottaisi… sen näki Christophe selvästi… Miksi oli kohtalo luonut häneen halun ja voiman sellaiseen elämäntehtävään, jonka täytyi tuottaa tuskaa niille, jotka häntä rakastivat?